Iloa, lepoa, eloa

Siinä niitä taas on, iltapäivälehtien sivut täynnä. Tosi-tv-tähti laihdutti 16 kiloa. Näillä ruoka-aineilla pysyt terveenä. Lihavuus voi olla tarttuvaa. Tosielämän Thor on pelkkää lihasta. Kahvipöydässä suosituimpia keskustelunaiheita ovat erilaisten ruoka-aineiden haittavaikutukset. Uusimmat ruokavaliovillitykset kiinnostavat yhä suurempaa osaa ihmisistä. Liikkuakin pitäisi aina enemmän: kasvattaa lisää lihasta ja vähentää vielä vähän rasvaa. Se jos mikä on tervettä elämää!

Monet näkevät tiukoissa elämäntapaohjeissa pelkkää terveyttä. Mutta mitä minä näen? Näen ruokailutilanteita, jotka yhteisen aterian jakamisen sijaan muuttuvat ankeiksi suoritustilanteiksi. Näen aikuisia naisia, jotka lounaspöydässä kauhistelevat syömiään ruokia ja kertyneitä kiloja tai vaihtoehtoisesti ihastelevat uusinta ruokavaliovillitystä tai sporttihuumassa kadonneita kiloja. Näen nuoria tyttöjä, jotka ahdistuvat ulkonäköpaineista ja valinnan vaikeudesta.  Näen lapsia, jotka eivät osaa iloita hyvästä ruuasta ja jotka treenaavat itsensä uuvuksiin. Näen liikaa pyrkimystä terveellisyyteen hyvinvoinnin kustannuksella.

Ihminen ilman iloa on tyhjä. Jos syöminen, liikunta ja lepo muuttuvat pakonomaisiksi suorituksiksi, ne eivät tuota hyvää mieltä. Ja nimenomaan sitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin. Toimiakseen jokainen meistä eittämättä tarvitsee ravintoa, lepoa ja liikuntaa - mutta ei rääkäten ja pakottaen vaan tasapainoisesti, monipuolisesti ja riittävästi, omaa kehoa kuunnellen, hyvää oloa ja iloa tuottaen.

Tälle päivälle olin suunnitellut jo etukäteen itseäni ilahduttavia asioita. Olin kutsunut ystäväni meille laulamaan ja syömään yhdessä intialaista ruokaa. Lisäksi kävin kävelemässä metsälenkin ihanassa kevätauringossa. Jälkeenpäin sain viestin: "Olit tänään niin kaunis. Olet niin kaunis, kun olet iloinen." Ja usko pois, niin olet sinäkin.

Koska toivon näkeväni vielä enemmän iloa kaikissa ihmisissä, joita tapaan, haastan juuri sinut viettämään Älä laihduta -päivää tänä vuonna. Sairaan terveen elämän hankkimisen sijaan toivon sinun ottavan askeleita kohti hyvinvointia, iloa ja elämästä nauttimista.Toivon sinun tekevän tänään sitä, mikä sinulle tuottaa eniten iloa. Toivon sinun huomaavan hyviä asioita itsessäsi ja ympärilläsi. Toivon sinun syövän, liikkuvan ja lepäävän ilolla. Toivon sinun hyväksyvän itsesi sellaisena kuin olet ja suhtautuvan itseesi lempeästi, vaikka edes tämän päivän.

Toivon sinun olevan ilo itsellesi. Niin olet ilo myös meille kaikille ympärilläsi. Ja jos joskus onnistun olemaan sitä itse, olen onnellinen.

P.S. Kansainvälisillä teemapäivillä voi olla yllättäviä vaikutuksia. Kirjallisen hiljaiselon oli jo aikakin katketa. :)

Koska sivusta ei sittenkään tiedä

Elämässä on paljon asioita, jotka tapahtuvat itsestään, automaatilla. Aamutoimet tehdään niin kuin aina ennenkin, pyörällä ajaminen pitää opetella vain kerran ja kengännauhojen solmimista ei tarvitse miettiä. Käytännön asioissa ajatuksen automaatio onkin paikallaan. Ilman sitä elämästä tulisi työlästä ja raskasta. Aamukahvin keittäminen ei saa kestää puolta tuntia, muuten olisin myöhässä joka ikinen aamu. (Totuuden nimissä myöhästyminen ei ole kovinkaan harvinainen tapahtuma aamuissani, mutta syyt ovat toiset.)

Ajatusten tasolla autopilotilla ajaminen onkin toinen asia. Jokaiselle meistä muodostuu oma, kenties uniikki, kokemusten ja ajatusten maailma. Sen kautta tulkitsemme havaintojamme ja teemme päätelmiä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Taito kehittyy ajan myötä, oman elämänkokemuksen ja ihmissuhteiden saattelemana. Oma kokemus ja tulkinta on vahva ankkuri: siihen minä luotan, siihen minä uskon – ja kuvittelen sen olevan olemassaolossaan voittamaton.

Oman ajattelun automaattisuus tarkoittaa helppoa ja vaivatonta henkistä elämää. Jos antaa ajatustensa ohjautua päivästä ja viikosta toiseen samojen ratojen mukaan, ajatus laiskistuu ja urautuu. Se sujuu yhtä helposti kuin aamukahvin keittäminen. Samalla se tarkoittaa omia ajatustapoja kyseenalaistavien ärsykkeiden torjumista ja välttelemistä. Se, mikä ei istu omaan ajatusmaailmaan, tönitään omasta elämästä ulos, jos ei muuten niin väkipakolla.

Usein toiset ihmiset, oman kokemusmaailmansa kanssa, tarjoavat meille sanoillaan ja teoillaan tilanteita, joissa voimme joko yrittää laajentaa omaa ajatustapaamme ja ymmärtää tai vaihtoehtoisesti tuomita toisen omaa ajatusmaailmaamme uhkaavana, vaarallisena ja vihamielisenä olentona. Urautunut ajatus johtaa tiukkuuteen ja ehdottomuuteen. Se ei jousta, vaikka se kenties olisi oman kehityksen tai ymmärryksen lisäämisen kannalta tärkeää. Se ei jousta oppimisen, elämäntilanteen, muutosten tai yllätysten vuoksi. Se ei jousta silloinkaan, kun kyseessä on oma elämä, toisen elämä tai läheiset ihmissuhteet. Silloin omasta ajatuksesta tulee lyömätön, ainoa ja oikea.

Toisen elämän tuomitsemisessa ura-ajattelijankin kannattaisi olla varovainen, sillä tuskin on olemassa oikeaa tapaa ajatella tai kokea. On vain erilaisia tapoja. Sivusta ei koskaan voi tietää, ei toisen elämää eikä toisen kokemusmaailmaa. Voi vain yrittää hahmottaa, havaita ja ymmärtää. Samalla saattaa käydä niin, että oma ajatusmaailma laajenee, ehkä jopa hiljalleen muuttuu hieman toisenlaiseksi. Eikä se ole suinkaan huono asia. CMX:ää lainatakseni: ”Jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa.”

Mitä siitä

Mitä siitä, jos en ole aikoihin kirjoittanut julki sanaakaan? Mitä siitä, jos elämä on ollut minua nopeampaa, tuskaista asettumista arjen pintakerroksiin, itsensä unohtamista? Mitä siitä, jos päivät ovat menneet ohitse kuin illan punahohtoiset pilvet, hävinneet toinen toisensa jälkeen pimeyteen? Mitä sellaista päivissäni olisi voinut olla, jota joku toinen ei olisi jo tuhannesti kokenut, sadoin sanoin kuvannut, kymmenesti kiittänyt ja kironnut? Mitä sanoja minulla voisi olla, joita ei jokaisella jo olisi?


Entten tentten teelika mentten.


Mitä siitä, jos valoni on niin kirkas, että se sokaisee minutkin, ja pimeyteni niin pimeä, ettei sen läpi kulje yksikään sulautumatta itse osaksi pimeää? Mitä valostani voisi löytää sellaista, mitä ei olisi löydetty auringonpilkuista, atomin ytimestä, liekin sydämestä? Mitä mustastani voisi löytää sellaista, jota ei olisi löydetty merenpohjista, hylätyistä luolista, lahojen kantojen onkaloista?


Hissun kissun vaapula vissun.

Mitä siitä, jos yksinäisyyden rikkominen pirstoo minutkin palasiksi, jos siinä välissä jaksan hetken lentää? Mitä sellaista minussa voisi olla, jota ei ole sinussa, jota ei ole perhosessa, kukan terälehdessä, tuulessa tai auringon säteessä? Mitä sellaista minussa voisi olla, jota ei olisi täällä silloinkin, kun minua ei enää ole?

Eelin keelin klot, viipula vaapulat vot.


Mitä siitä, jos tummat sävyt hiipivät hiljaa kirkkaiden rinnalle ja varjostavat kasvoni?
Mitä siitä, jos näen niin paljon kaunista ja hyvää, että kivun aallot kulkevat ylitseni? Siinä on minun elämäni, minun kauneuteni, minun rakkauteni, minun kipuni. Ne eivät anna ottaa mitään vastaan kevyesti, yksinkertaisuus on niille vierasta. Ne tekevät kaikesta kiehtovaa, monimutkaista, syvää ja satuttavaa.


Eskon saum pium paum.


Mitä siitä, jos annan itsestäni ulos vain miljoonasosan siitä, mitä minussa on? Mitä siitä, jos kohdatessamme vaikenen, jos en löydä sanojani, en saa otetta itsestäni? Mitä sellaista voisin sanoa, jota et olisi jo kuullut radiosta, lukenut tuhatsivuisesta romaanista, nähnyt joka ilta televisiossa? Mitä siitä, jos jonakin päivänä kirjoitan itseni ulos itsestäni? Mitä siitä? Jos vain se tekee minusta hetkeksi valmiin elämään, itkemään, nauramaan, rakastamaan, kuolemaan.


Nyt sinä lähdet tästä pelistä pois.


 Ja mitä siitä, jos niin on? Niin on aina ollut.


Puh pah pelistä pois.

Tärkeysjärjestyksiä

Elämässä on tarpeen toisinaan pysähtyä katsomaan kuljettua matkaa ja tutkimaan omaa suhtautumistaan maailman menoon. Minulle yksi jokavuotinen pysähtymisen kohta on Älä laihduta -päivä, jota vietetään toukokuun kuudes päivä. Päivä pysäyttää meidät miettimään suhdetta omaan kehoon, ulkonäköön, kauneusihanteisiin, laihduttamiseen ja laihuuden tavoitteluun.


Olen osallistunut Älä laihduta -päivän tapahtumiin jo monena keväänä. Mitä useammin olen mukana sitä vahvemmaksi muuttuu käsitykseni siitä, että ulkonäkö ei ole elämässä kovinkaan tärkeä asia. Olen laiska tälläytymään - jos laittaudun, teen sen yleensä omaksi ilokseni tai esimerkiksi juhlan kunniaksi, en saadakseni ihailua tai hyväksyntää toisilta. Sillä siihenhän ulkonäön ja kehon muokkaamisella usein pyritään: saamaan hyväksyntää pinnallisista, näkyvistä asioista tai keräämään ihailua suorituksista, joihin oma keho pystyy. Samalla käy helposti niin, että ihminen itsessään muuttuu pelkäksi kuoreksi ja suoritukseksi.


Olen minäkin suoritusvaiheeni elänyt. Itsetuntoni oli pohjassa, identiteettini hukassa - sen tilalle kasvoi syömishäiriö. Syömishäiriön suorituksissa jopa minä, omasta mielestäni epäonnistunut ja huono ihminen, pystyin menestymään. Voitin nälän yhä uudelleen. Liikuin aina hieman enemmän, aina vähän pidemmän matkan. Aluksi tapani tuotti tulosta: tunteet, pelot ja ahdistukset pysyivät aisoissa, kun elämä pyöri ruuan ja liikunnan ympärillä. Mutta kauan illuusio ei kestänyt. Alkoi vuosien tasapainoilu niukan syömisen, pakkoliikunnan, masennuksen ja ahdistuksen kehissä. Lopputuloksena oli sekä fyysinen että henkinen romahdus ja vuosikausien ponnistelu kohti takaisin tasapainosta, omannäköistä elämää, tervettä itsetuntoa ja hyvinvointia.


Kulkemani tien jälkeen suhtaudun suorittamiseen - liittyipä se sitten ulkonäköön tai johonkin muuhun - varauksella. En halua suorittaa, se ei ole minulle tärkeää. Tärkeämpää on voida hyvin, tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, sitä mikä vie minua oikeaan suuntaan. Tärkeämpää on löytää ympärilleni asioita, joihin haluan uppoutua, ja ihmisiä, jotka saavat minut iloitsemaan. Tärkeämpää on keskittyä kasvattamaan henkisiä kykyjä - ajattelua, tunteiden käsittelyä, ymmärrystä - ja sitä kautta löytää sisäistä tasapainoa, voimaa ja rohkeutta elää, kykyä nauttia elämästä. Tärkeämpää on juosta lapsen kanssa suunnistuskoulussa kuin treenata itseään äärirajoille. Tärkeämpää on elää. Ja elämä ei ole suoritus.


Siinä minun tärkeysjärjestystäni lyhyesti. Ja vain minä voin määritellä, mikä minulle on tärkeää. Aivan samoin kuin sinä voit määritellä oman tärkeysjärjestyksesi. Voimme toki alkaa tapella siitä, kenen järjestys on oikea ja kenen väärä - mutta saamme todennäköisesti kinastella hamaan loppuun asti. Ihmisten suhde toisiinsa on aina toiseus. Ymmärrystä, yhteyttä, kohtaamisia, kosketuksia. Kyllä, niitä välillämme voi olla. Mutta sinun maailmasi on silti sinun omasi ja minun maailmani on minun omani. Täydellisyys, täydellinen ymmärrys, on siksi mahdottomuus myös kohtaamisessa. Ja se pakottaa meistä jokaisen tekemään itse oman ajatustyömme, omat valintamme, omat tulkintamme maailmasta - ja samalla ottamaan vastuun omasta elämästä.


Olennaista ei olekaan pysähtyä vertailemaan itseään tai tärkeysjärjestyksiään toisten kanssa, vaan löytää oma, juuri itselle sopiva tapa olla ja elää. Sillä meistä jokainen on pohjimmiltaan hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on - ilman kehonmuokkausta, kilpailua, vertailua tai hierarkioita. Jokainen voi nauttia rauhassa omista tärkeistä asioistaan ja omista kyvyistään. Olla rauhassa hyvä, niin kuin lapset tämänvuotisessa Älä laihduta -päivän videossa.

Pohjoisella rannalla

Olen katsonut itseäni peilistä kauan ja nähnyt. Kun nojaan pääni reisillesi, etsit Kassioipeian kasvoiltani. Kierrän avaruudessa loputtomiin yksinäisellä tuolillani, orja ja kuningatar. Leuka pystyssä, niskan kaari paljaana, otsalla tähtipölyä. Rypyt silmäkulmissa syvenevät. Niin vanhenen, auringonkierron tahtiin.


Kun käperryn sohvannurkkaan, olen pieni ja ääretön. Menneet vuodet liikkuvat lävitseni, olen kananlihalla, karvat pystyssä kuin ahdistettu eläin. Minä murisen pahan pois, minulla on valta ja voima. Mitä edessäni näen on metsänrajan takana. Näillä jaloilla sinne kävellään, kevyesti, ilman rakkoja. Minulla on eläimen aistit. Näen vielä silloinkin, kun sinä vaivut pimeyteen.


Kun kohtaamme, silmäni ovat ilo, enkä ole enää ikinä yksin. Katseellasi seuraat, kun kuljen kadulla eteenpäin, joskus hypellen, joskus pää painuksissa. Tiedän että olet siinä, näet Liisan Ihmemaassa ja jäniksen, jonka perässä juoksen. Aina olen myöhässä, aika minut jättää.


Annan tuulen tarttua tukkaani kun seison rantakivellä, sillä jonne piti hypätä veden yli. Olen yhtä auringon kanssa ja meri, ikuisesti levoton. Olen yön hiljaisuus ja kuikan huuto, joka rikkoo kaiken. Minulla on pesässä kaksi munaa ja puoliso toisella rannalla, huudon ulottumattomissa. Kun painan pääni veteen, olen nopea ja näkymätön. Voin nousta pintaan missä tahansa.


Kun raapaiset tulitikun, minä sytyn. Kun käännät selkäsi ja huokaiset, minä sammun.

Kolmen naisen aurinkokunnassa

Perheeseeni kuuluu kolme kovaäänistä, tilaa vievää naista. Minä olen heistä yksi. Perheeseeni kuuluu myös yksi mies, joka varmasti toisinaan on tossun alla - ja ymmärrettävästi silloin tällöin hätää kärsimässä, kun akkalauma pistää tuulemaan. Vaikka mies on läsnä arjessamme lähes joka päivä, vietän silti paljon aikaa myös kolmisin tyttärieni kanssa. Kotona oleminen on vielä toistaiseksi minun työni, ja se antaa minulle mahdollisuuden nauttia lasten seurasta ihan kylliksi asti. Ja olen hiljalleen oppinut osaani, kokemusten ja kolhujen kautta kasvanut olemaan äiti kahdelle tomeralle tytölle.


Mutta kolmen naisen dynamiikka on aina kolmen naisen dynamiikka. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä ja eläneet parhaiden ystävien keskellä. Kolmas on usein liikaa, ylimääräinen, joka sotkee kahden välisen täydellisen omistautumisen ja uskoutumisen. Toki tytöt osaavat laumassakin olla - kinastellen ja suurta draamaa tehden. Itse opin hyvin varhain jättäytymään siltä osin tyttöyden ulkopuolelle. Tyydyin olemaan osa laumaa ja kaksin niiden kanssa, jotka sitä halusivat, mutta en lähtenyt mukaan leikkiin, jossa vuoroin ollaan ja vuoroin ei olla. En jaksanut pelata, en mielistellä, en esittää, en vaihtaa mielipidettä sen mukaan mikä milloinkin oli muotia. En nähnyt siinä mieltä, havaitsin vain sen toimivan tehokkaana ihmisten mielten pahoittajana. Pelin ja kilpailun sijaan pidin ystävyyttä ja kaveruutta ensisijaisesti luottamusasiana, yhdessä kulkemisena ajoittaisista erimielisyyksistä ja epäonnistumisista huolimatta.


Omasta ajattelutavastani huolimatta perheessämme pyörii jatkuva kolmiodraama. Jos minä olen aurinko, tytöt ovat kaksi pientä, sinnikästä kuuta, jotka kiertoradoillaan pyrkivät aina asettumaan parhaaseen loisteeseen. Kuut kiertävät milloin yhdessä samaan suuntaan toisiaan auttaen, milloin toisiaan kolhien, mutta aina omaa etuaan valvoen, äärimmäisen tarkasti ja ehdottoman mustasukkaisesti. Auringolta odotetaan ehtymätöntä valoa ja lämpöä, energiaa jolla voi itsensä ladata aina uudelleen ja uudelleen. Pikku kuut tarvitsevat aurinkonsa kasvaakseen hiljalleen omaan valoonsa ja voimaansa, oman elämänsä auringoiksi.


Esikoista kuunnellessani ja katsellessani huomaan, kuinka kovia kolhuja pieni, äidin ja ensimmäisen lapsen väliin kasvanut sisko, hänelle antaa. Vaikka siskokset ovat parhaita ystäviä ja neljän vuoden ikäerosta huolimatta keksivät hienoja yhteisiä leikkejä, pikkusisko on esikoisen näkökulmasta myös yhteyden rikkoja. Äidin huomio ja rakkaus jakautuvat nyt arjessa jatkuvasti moneen suuntaan. Aiemmin ensimmäinen lapsi sai rauhassa paistatella niin äidin kuin muidenkin huomion keskipisteenä. "Harmittaa, kun pikkusisko omii äidin", on usein kuultu lausahdus tässä talossa. Ja kieltämättä pienempi osaa ottaa tilansa ja hyökkää usein mustasukkaisella raivolla
väliin, kun isosisko saa olla äidin hellyydenosoitusten kohteena.


Kolmen naisen aurinkokunnan keskipisteenä kannan yhtä aikaa ääretöntä rakkautta ja suunnatonta vastuuta. Se mitä itsestäni säteilen, osuu suoraan pieniin tyttäriini. Se, miten maailmaa ja elämää lapsilleni kielennän, mitä sanoillani opetan, muuttuu heidän sisäiseksi äänekseen, kuvakseen omasta itsestä ja maailmasta. Teen jatkuvasti virheitä - sanon vaikka ei pitänyt, väsyneenä hermostun vaikka olin vannonut olevani kärsivällinen, komennan vaikka ei ehkä olisi ollut tarve. Joudun jatkuvasti harjoittelemaan anteeksiantoa itselleni, jotta en käänny moittimaan itseäni (ja samalla toisia) siitä, minkä olisi voinut tehdä toisin.


Tasapuolisuuden löytäminen tuntuu välillä sulalta mahdottomuudelta. Riittämättömyyden tunne on tuttu vieras silloin, kun tarjolla tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Teki niin tai näin, aina jokin hiertää. Oma rajallisuus on välillä sietämättömän voimakkaasti läsnä arjessa. Kun jaksaisi aina vain loistaa, jakaa valoa ja iloa. Sitä pienet odottavat, sitä janoavat: hymyä, hellyyttä, kosketusta. Silloin koko maailma hymyilee heidän kauttaan. Mitään ei puutu.


Se mitä pikku kuut eivät tiedä, on että auringonkaan valo ei ole loputon. Että kaikki auringot sammuvat aikanaan tai jatkavat matkaansa avaruuden äärettömyyteen, katoamattomiin. Pienet kuut eivät tiedä, että auringot tarvitsevat omat voimanlähteensä pitääkseen yllä valonsa ja jaksaakseen ohjata uusia aurinkoja loistamaan kirkkaasti. Auringonkin on välillä käännettävä katseensa, nukahdettava, unohduttava hetkeksi maailmankaikkeuteen - tai itseensä. Sitä pienet kuut eivät käsitä, että aurinko ei olekaan olemassa yksin heitä varten. Joskus auringonkin on sitä vaikea ymmärtää.


Silloin kun itse on valonlähteen osassa, omien voimien rajallisuutta ei ole helppo hyväksyä. Äidin väsyminen, tiukka sana tai huomion jakaminen toisaalle on lapselle syvä pettymys. Lapset osaavat imeä vanhemmistaan irti kaiken, mikä annetaan. Vain kovan koulun ja äärettömän väsymisen kautta olen oppinut vetämään rajoja itseni ja lasteni väliin. Minun on itse osattava sanoa, minne asti minä venyn, mihin voimani riittävät. Olen käytettävissä niin pitkälle kuin pystyn, siitä eteenpäin on ponnisteltava itse. Lapsi kohtaa pettymyksiä, minä kohtaan rajallisuuteni - ja kaikki oppivat jotakin tärkeää elämästä ja yhdessäolosta toisten kanssa.


Minulle yksi tapa ladata voimiani on kirjoittaminen. Se on sisäinen pakko. Jokin minussa patoutuu, jollen saa sanoja ulos. Jos kirjoittamisen tarve ei tule täytetyksi, valvon yöllä ja kirjoitan mielessäni. Sanoja, kuvia, mielleyhtymiä, unia. Mitä tahansa, mille ei päivän aikana jäänyt tilaa. Kirjoittaminenkin on pois läsnäolosta lasteni kanssa, sen voi nähdä ajankuluna, huvitteluna, oman edun tavoitteluna. Niin katsottuna se on suuri syyllisyyden lähde. Mutta jos se saa minut säteilemään, se on sen arvoista.


Sillä jos sisäinen valoni sammuu, jää tähän meidän pieneen maailmankaikkeuteemme sittenkin hieman liikaa pimeyttä.

Fitness-urheilu: Sallittuja syömishäiriöitä ja sohaisuja muurahaispesään?

Pippa Laukka, liikuntalääketieteen erikoislääkäri ja Nora Yrjölä, entinen Fitness-urheilija

Etelän-SYLI ry:n luentotilaisuus Fitness ja syömishäiriöt 14.4.2015

Fitness on viime aikoina ollut esillä mediassa toistuvasti. Lajiin hurahtaneet kuntoilijat tuovat
esiin fitness-urheilun ihailtuja puolia: tiukkaa treeniä, itsensä hallintaa, muokattua kehoa ja huippukuntoa. Samaan aikaan yhä isompi joukko tuo esiin lajin toisia puolia: häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, pinnallisuutta, kohtuuttomia vaatimuksia ja psyykkistä kuormitusta. Itselleni laji on vieras, kuten tavoitteellinen urheilu ylipäätään. Minulla ei ole mielenkiintoa minkäänlaiseen systemaattiseen urheiluharjoitteluun - liikun pikemminkin liikkumisen ilosta, ja se riittää minulle.

Omista eriävistä intresseistäni huolimatta luennolle osallistuminen tuntui sekä tärkeältä että ajankohtaiselta. Vaikka fitness-urheilu ei omaa elämääni kosketa, se koskettaa monen muun arkea joka ikinen päivä. Se luo nuorille ihannekuvia kehosta ja ulkonäöstä sekä käsityksiä ravinnosta ja fyysisestä harjoittelusta. Se luo tavoitteita, jotka minun näkökulmastani katsottuna tuntuvat tarpeettomilta, ylimitoitetuilta ja epäluonnollisilta. Sekä ylitreeniä että syömishäiriöitä esiintyy varmasti kaikkien urheilulajien harrastajilla, mutta fitness vaatii lajina kehon viestien unohtamista, riittämätöntä energiansaantia  ja äärettömän tiukkaa kontrollia. Minun anoreksiaa pitkään katselleisiin silmiini harjoittelu näyttää monin tavoin syömishäiriön sairastamiselta.

Ja kuitenkin fitness tuntuu lajina kiehtovan ihmisiä valtavasti. Näkemys on täysin toinen kuin minulla, ja siksi halusin tietää. Mitä asiasta ajattelee urheilulääkäri, joka aitiopaikalta pääsee tutustumaan satojen urheilijoiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen? Entä mitä ajattelee entinen lajin huippu-urheilija, joka omisti kymmenen vuotta elämästään fitness-urheilulle?

Laukan mukaan fitness-urheilijoista noin puolet oireilee tavoilla, jotka täyttävät syömishäiriön kriteerit. Oireilu näkyy vastaanotolla yleensä väsymyksenä, mielialan laskuna, unettomuutena ja fyysisinä vaivoina. Monella syömishäiriö on taustalla jo silloin, kun lajin harjoittelu aloitetaan. Toisin sanoen silloin oireilun muoto vain muuttuu - syömishäiriöstä tulee sallittu, koska sitä voi perustella harjoittelulla. Noin kymmenen prosenttia sairastuu harjoittelun aloittamisen jälkeen, tyypillisimmin bulimiaan. Syömishäiriöitä siis esiintyy huomattavasti enemmän kuin väestössä keskimäärin. Se ei yllätä. Lajin kilpailudieettikausi vaatii ihmiseltä häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Ja syömishäiriöön sairastumiseen on lähtökohtaisesti kaksi tietä: rikkoutuneen mielen tie, jossa ongelmia ja elämän epävarmuutta paikataan syömisellä tai syömättömyydellä, sekä syömisen muokkaamisen tie, jossa tietoinen, liian niukka ruokavalio laukaisee syömishäiriöoireilun.

Nora Yrjölän puheenvuoro antoi vahvistusta käsitykselleni siitä, että fitness-urheilulla ja syömishäiriöillä on varsin paljon yhteisiä piirteitä. Fyysiset oireet toki ovat samankaltaisia, sillä kehon nälkiinnyttäminen johtaa väistämättä fyysisiin reaktioihin. Mutta myös henkisen puolen kokemukset osuvat hyvin yhteen: kontrollin tarve, joustamattomuus, ruuan jatkuva ajattelu, uniongelmat, sosiaalisen elämän kaventuminen, elämän keskittyminen ruuan ja liikunnan ympärille, henkinen pahoinvointi ulkokuoren alla. Yrjölä itse sairastui urallaan: Rankka treeni ja itsensä voittamisen flow kantoivat maailman huipulle, täydelliseen kroppaan. Mutta hyvänolontunteen sijaan siinä kropassa asui tyhjyys. Nyt jälkeenpäin hän arvelee kantavansa ongelmia jollain tapaa mukanaan aina, vaikka pystyykin suhtautumaan itseensä ja elämään jo toisella tavoin.

Laukka nosti esiin lajin kovat keholliset vaatimukset, joissa ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sijaan keskitytään muutamiin yksityiskohtiin. Jo pelkästään kehollisesta rasituksesta ja vaihtelusta selviytyminen vaatii rautaista itsetuntoa ja identiteettiä sekä kykyä suhtautua kilpailuun projektina, jossa omaa persoonaa ei laiteta kokonaan likoon. Siksi fitness ei sovi herkille, suorittajille, täydellisyyttä tavoitteleville tai identiteetiltään epävarmoille, kuten esimerkiksi nuorille tai syömishäiriöön jo aiemmin sairastuneille. Fitness-urheiluun liittyvän psyykkisen kuormituksen vuoksi lajin soveltuvuus ihmiselle olisi syytä selvittää jo etukäteen. Itsekseni pohdin, voiko laji tosiaan sopia jollekulle? Kenen mielelle ja keholle rankka vaihtelu äärimmäisen tiukan treenikauden ja lepokauden, eli niin sanotun normaalin elämän, välillä voi olla hyvä tapa elää?

Lähtökohtaisesti fitness on laji, jossa tietynlainen kehon muoto on toiminnan tarkoitus ja päämäärä - ei siis jotakin, mikä muotoutuu itsestään harjoittelun myötä. Ja siinä on myös lajin riski sekä Laukan että Yrjölän mielestä. Jos ihmisen identiteetti ja itsetunto rakentuvat vain tekemisen, treenin ja ulkonäön varaan, on pohja elämälle heikko. Kritiikin, epäonnistumisen tai jonkin muun elämän osa-alueen ongelman kohdalla kaikki romahtaa - ja luonnolliseksi korjauskeinoksi tulee uusi kilpailudieetti. Jos vaatimukset on asetettu liian korkealle ja kehon voimat pingotetaan äärirajoille viikosta toiseen, pettymyksiä yleensä tulee. Tämä johtaa samanlaiseen epäonnistumisten, tyytymättömyyden ja itsensä uuden, entistä tiukemman kontrollin alle laittamisen kierteeseen, jossa niin moni syömishäiriötä sairastava elää.

Laukan näkemykseen siitä, että oman hyvinvoinnin ja tasapainon pitäisi olla elämässä kaikkein tärkeintä, on helppo yhtyä. Mutta ihmisen elämää seuranneena on todettava, että periaatetta ei ole  helppo toteuttaa käytännössä. Niin monin tavoin me osaamme itseämme laiminlyödä.

***

Nora Yrjölä kuvaa kriittisten näkemysten esittämistä fitness-kulttuurista sohaisuksi muurahaispesään. Fitness on jo noussut uskonnonkaltaiseen asemaan joidenkin ihmisten elämässä. Se on maailmankatsomus ja elämäntapa, mikä tekee siitä arvostelun yläpuolelle nostettavan ja koskemattoman. Siihen ei saa suhtautua kriittisesti. Se on mielestäni huolestuttavaa: itse toivoisin pyhyyden löytyvän jostakin muualta kuin kehon kulttuurista.