Koska sivusta ei sittenkään tiedä

Elämässä on paljon asioita, jotka tapahtuvat itsestään, automaatilla. Aamutoimet tehdään niin kuin aina ennenkin, pyörällä ajaminen pitää opetella vain kerran ja kengännauhojen solmimista ei tarvitse miettiä. Käytännön asioissa ajatuksen automaatio onkin paikallaan. Ilman sitä elämästä tulisi työlästä ja raskasta. Aamukahvin keittäminen ei saa kestää puolta tuntia, muuten olisin myöhässä joka ikinen aamu. (Totuuden nimissä myöhästyminen ei ole kovinkaan harvinainen tapahtuma aamuissani, mutta syyt ovat toiset.)

Ajatusten tasolla autopilotilla ajaminen onkin toinen asia. Jokaiselle meistä muodostuu oma, kenties uniikki, kokemusten ja ajatusten maailma. Sen kautta tulkitsemme havaintojamme ja teemme päätelmiä siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Taito kehittyy ajan myötä, oman elämänkokemuksen ja ihmissuhteiden saattelemana. Oma kokemus ja tulkinta on vahva ankkuri: siihen minä luotan, siihen minä uskon – ja kuvittelen sen olevan olemassaolossaan voittamaton.

Oman ajattelun automaattisuus tarkoittaa helppoa ja vaivatonta henkistä elämää. Jos antaa ajatustensa ohjautua päivästä ja viikosta toiseen samojen ratojen mukaan, ajatus laiskistuu ja urautuu. Se sujuu yhtä helposti kuin aamukahvin keittäminen. Samalla se tarkoittaa omia ajatustapoja kyseenalaistavien ärsykkeiden torjumista ja välttelemistä. Se, mikä ei istu omaan ajatusmaailmaan, tönitään omasta elämästä ulos, jos ei muuten niin väkipakolla.

Usein toiset ihmiset, oman kokemusmaailmansa kanssa, tarjoavat meille sanoillaan ja teoillaan tilanteita, joissa voimme joko yrittää laajentaa omaa ajatustapaamme ja ymmärtää tai vaihtoehtoisesti tuomita toisen omaa ajatusmaailmaamme uhkaavana, vaarallisena ja vihamielisenä olentona. Urautunut ajatus johtaa tiukkuuteen ja ehdottomuuteen. Se ei jousta, vaikka se kenties olisi oman kehityksen tai ymmärryksen lisäämisen kannalta tärkeää. Se ei jousta oppimisen, elämäntilanteen, muutosten tai yllätysten vuoksi. Se ei jousta silloinkaan, kun kyseessä on oma elämä, toisen elämä tai läheiset ihmissuhteet. Silloin omasta ajatuksesta tulee lyömätön, ainoa ja oikea.

Toisen elämän tuomitsemisessa ura-ajattelijankin kannattaisi olla varovainen, sillä tuskin on olemassa oikeaa tapaa ajatella tai kokea. On vain erilaisia tapoja. Sivusta ei koskaan voi tietää, ei toisen elämää eikä toisen kokemusmaailmaa. Voi vain yrittää hahmottaa, havaita ja ymmärtää. Samalla saattaa käydä niin, että oma ajatusmaailma laajenee, ehkä jopa hiljalleen muuttuu hieman toisenlaiseksi. Eikä se ole suinkaan huono asia. CMX:ää lainatakseni: ”Jos mikään ei muutu, kaikki vain jatkuu loputtomasti samaa.”

Mitä siitä

Mitä siitä, jos en ole aikoihin kirjoittanut julki sanaakaan? Mitä siitä, jos elämä on ollut minua nopeampaa, tuskaista asettumista arjen pintakerroksiin, itsensä unohtamista? Mitä siitä, jos päivät ovat menneet ohitse kuin illan punahohtoiset pilvet, hävinneet toinen toisensa jälkeen pimeyteen? Mitä sellaista päivissäni olisi voinut olla, jota joku toinen ei olisi jo tuhannesti kokenut, sadoin sanoin kuvannut, kymmenesti kiittänyt ja kironnut? Mitä sanoja minulla voisi olla, joita ei jokaisella jo olisi?


Entten tentten teelika mentten.


Mitä siitä, jos valoni on niin kirkas, että se sokaisee minutkin, ja pimeyteni niin pimeä, ettei sen läpi kulje yksikään sulautumatta itse osaksi pimeää? Mitä valostani voisi löytää sellaista, mitä ei olisi löydetty auringonpilkuista, atomin ytimestä, liekin sydämestä? Mitä mustastani voisi löytää sellaista, jota ei olisi löydetty merenpohjista, hylätyistä luolista, lahojen kantojen onkaloista?


Hissun kissun vaapula vissun.

Mitä siitä, jos yksinäisyyden rikkominen pirstoo minutkin palasiksi, jos siinä välissä jaksan hetken lentää? Mitä sellaista minussa voisi olla, jota ei ole sinussa, jota ei ole perhosessa, kukan terälehdessä, tuulessa tai auringon säteessä? Mitä sellaista minussa voisi olla, jota ei olisi täällä silloinkin, kun minua ei enää ole?

Eelin keelin klot, viipula vaapulat vot.


Mitä siitä, jos tummat sävyt hiipivät hiljaa kirkkaiden rinnalle ja varjostavat kasvoni?
Mitä siitä, jos näen niin paljon kaunista ja hyvää, että kivun aallot kulkevat ylitseni? Siinä on minun elämäni, minun kauneuteni, minun rakkauteni, minun kipuni. Ne eivät anna ottaa mitään vastaan kevyesti, yksinkertaisuus on niille vierasta. Ne tekevät kaikesta kiehtovaa, monimutkaista, syvää ja satuttavaa.


Eskon saum pium paum.


Mitä siitä, jos annan itsestäni ulos vain miljoonasosan siitä, mitä minussa on? Mitä siitä, jos kohdatessamme vaikenen, jos en löydä sanojani, en saa otetta itsestäni? Mitä sellaista voisin sanoa, jota et olisi jo kuullut radiosta, lukenut tuhatsivuisesta romaanista, nähnyt joka ilta televisiossa? Mitä siitä, jos jonakin päivänä kirjoitan itseni ulos itsestäni? Mitä siitä? Jos vain se tekee minusta hetkeksi valmiin elämään, itkemään, nauramaan, rakastamaan, kuolemaan.


Nyt sinä lähdet tästä pelistä pois.


 Ja mitä siitä, jos niin on? Niin on aina ollut.


Puh pah pelistä pois.

Tärkeysjärjestyksiä

Elämässä on tarpeen toisinaan pysähtyä katsomaan kuljettua matkaa ja tutkimaan omaa suhtautumistaan maailman menoon. Minulle yksi jokavuotinen pysähtymisen kohta on Älä laihduta -päivä, jota vietetään toukokuun kuudes päivä. Päivä pysäyttää meidät miettimään suhdetta omaan kehoon, ulkonäköön, kauneusihanteisiin, laihduttamiseen ja laihuuden tavoitteluun.


Olen osallistunut Älä laihduta -päivän tapahtumiin jo monena keväänä. Mitä useammin olen mukana sitä vahvemmaksi muuttuu käsitykseni siitä, että ulkonäkö ei ole elämässä kovinkaan tärkeä asia. Olen laiska tälläytymään - jos laittaudun, teen sen yleensä omaksi ilokseni tai esimerkiksi juhlan kunniaksi, en saadakseni ihailua tai hyväksyntää toisilta. Sillä siihenhän ulkonäön ja kehon muokkaamisella usein pyritään: saamaan hyväksyntää pinnallisista, näkyvistä asioista tai keräämään ihailua suorituksista, joihin oma keho pystyy. Samalla käy helposti niin, että ihminen itsessään muuttuu pelkäksi kuoreksi ja suoritukseksi.


Olen minäkin suoritusvaiheeni elänyt. Itsetuntoni oli pohjassa, identiteettini hukassa - sen tilalle kasvoi syömishäiriö. Syömishäiriön suorituksissa jopa minä, omasta mielestäni epäonnistunut ja huono ihminen, pystyin menestymään. Voitin nälän yhä uudelleen. Liikuin aina hieman enemmän, aina vähän pidemmän matkan. Aluksi tapani tuotti tulosta: tunteet, pelot ja ahdistukset pysyivät aisoissa, kun elämä pyöri ruuan ja liikunnan ympärillä. Mutta kauan illuusio ei kestänyt. Alkoi vuosien tasapainoilu niukan syömisen, pakkoliikunnan, masennuksen ja ahdistuksen kehissä. Lopputuloksena oli sekä fyysinen että henkinen romahdus ja vuosikausien ponnistelu kohti takaisin tasapainosta, omannäköistä elämää, tervettä itsetuntoa ja hyvinvointia.


Kulkemani tien jälkeen suhtaudun suorittamiseen - liittyipä se sitten ulkonäköön tai johonkin muuhun - varauksella. En halua suorittaa, se ei ole minulle tärkeää. Tärkeämpää on voida hyvin, tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä ja oikealta, sitä mikä vie minua oikeaan suuntaan. Tärkeämpää on löytää ympärilleni asioita, joihin haluan uppoutua, ja ihmisiä, jotka saavat minut iloitsemaan. Tärkeämpää on keskittyä kasvattamaan henkisiä kykyjä - ajattelua, tunteiden käsittelyä, ymmärrystä - ja sitä kautta löytää sisäistä tasapainoa, voimaa ja rohkeutta elää, kykyä nauttia elämästä. Tärkeämpää on juosta lapsen kanssa suunnistuskoulussa kuin treenata itseään äärirajoille. Tärkeämpää on elää. Ja elämä ei ole suoritus.


Siinä minun tärkeysjärjestystäni lyhyesti. Ja vain minä voin määritellä, mikä minulle on tärkeää. Aivan samoin kuin sinä voit määritellä oman tärkeysjärjestyksesi. Voimme toki alkaa tapella siitä, kenen järjestys on oikea ja kenen väärä - mutta saamme todennäköisesti kinastella hamaan loppuun asti. Ihmisten suhde toisiinsa on aina toiseus. Ymmärrystä, yhteyttä, kohtaamisia, kosketuksia. Kyllä, niitä välillämme voi olla. Mutta sinun maailmasi on silti sinun omasi ja minun maailmani on minun omani. Täydellisyys, täydellinen ymmärrys, on siksi mahdottomuus myös kohtaamisessa. Ja se pakottaa meistä jokaisen tekemään itse oman ajatustyömme, omat valintamme, omat tulkintamme maailmasta - ja samalla ottamaan vastuun omasta elämästä.


Olennaista ei olekaan pysähtyä vertailemaan itseään tai tärkeysjärjestyksiään toisten kanssa, vaan löytää oma, juuri itselle sopiva tapa olla ja elää. Sillä meistä jokainen on pohjimmiltaan hyvä ja arvokas juuri sellaisena kuin on - ilman kehonmuokkausta, kilpailua, vertailua tai hierarkioita. Jokainen voi nauttia rauhassa omista tärkeistä asioistaan ja omista kyvyistään. Olla rauhassa hyvä, niin kuin lapset tämänvuotisessa Älä laihduta -päivän videossa.

Pohjoisella rannalla

Olen katsonut itseäni peilistä kauan ja nähnyt. Kun nojaan pääni reisillesi, etsit Kassioipeian kasvoiltani. Kierrän avaruudessa loputtomiin yksinäisellä tuolillani, orja ja kuningatar. Leuka pystyssä, niskan kaari paljaana, otsalla tähtipölyä. Rypyt silmäkulmissa syvenevät. Niin vanhenen, auringonkierron tahtiin.


Kun käperryn sohvannurkkaan, olen pieni ja ääretön. Menneet vuodet liikkuvat lävitseni, olen kananlihalla, karvat pystyssä kuin ahdistettu eläin. Minä murisen pahan pois, minulla on valta ja voima. Mitä edessäni näen on metsänrajan takana. Näillä jaloilla sinne kävellään, kevyesti, ilman rakkoja. Minulla on eläimen aistit. Näen vielä silloinkin, kun sinä vaivut pimeyteen.


Kun kohtaamme, silmäni ovat ilo, enkä ole enää ikinä yksin. Katseellasi seuraat, kun kuljen kadulla eteenpäin, joskus hypellen, joskus pää painuksissa. Tiedän että olet siinä, näet Liisan Ihmemaassa ja jäniksen, jonka perässä juoksen. Aina olen myöhässä, aika minut jättää.


Annan tuulen tarttua tukkaani kun seison rantakivellä, sillä jonne piti hypätä veden yli. Olen yhtä auringon kanssa ja meri, ikuisesti levoton. Olen yön hiljaisuus ja kuikan huuto, joka rikkoo kaiken. Minulla on pesässä kaksi munaa ja puoliso toisella rannalla, huudon ulottumattomissa. Kun painan pääni veteen, olen nopea ja näkymätön. Voin nousta pintaan missä tahansa.


Kun raapaiset tulitikun, minä sytyn. Kun käännät selkäsi ja huokaiset, minä sammun.

Kolmen naisen aurinkokunnassa

Perheeseeni kuuluu kolme kovaäänistä, tilaa vievää naista. Minä olen heistä yksi. Perheeseeni kuuluu myös yksi mies, joka varmasti toisinaan on tossun alla - ja ymmärrettävästi silloin tällöin hätää kärsimässä, kun akkalauma pistää tuulemaan. Vaikka mies on läsnä arjessamme lähes joka päivä, vietän silti paljon aikaa myös kolmisin tyttärieni kanssa. Kotona oleminen on vielä toistaiseksi minun työni, ja se antaa minulle mahdollisuuden nauttia lasten seurasta ihan kylliksi asti. Ja olen hiljalleen oppinut osaani, kokemusten ja kolhujen kautta kasvanut olemaan äiti kahdelle tomeralle tytölle.


Mutta kolmen naisen dynamiikka on aina kolmen naisen dynamiikka. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä ja eläneet parhaiden ystävien keskellä. Kolmas on usein liikaa, ylimääräinen, joka sotkee kahden välisen täydellisen omistautumisen ja uskoutumisen. Toki tytöt osaavat laumassakin olla - kinastellen ja suurta draamaa tehden. Itse opin hyvin varhain jättäytymään siltä osin tyttöyden ulkopuolelle. Tyydyin olemaan osa laumaa ja kaksin niiden kanssa, jotka sitä halusivat, mutta en lähtenyt mukaan leikkiin, jossa vuoroin ollaan ja vuoroin ei olla. En jaksanut pelata, en mielistellä, en esittää, en vaihtaa mielipidettä sen mukaan mikä milloinkin oli muotia. En nähnyt siinä mieltä, havaitsin vain sen toimivan tehokkaana ihmisten mielten pahoittajana. Pelin ja kilpailun sijaan pidin ystävyyttä ja kaveruutta ensisijaisesti luottamusasiana, yhdessä kulkemisena ajoittaisista erimielisyyksistä ja epäonnistumisista huolimatta.


Omasta ajattelutavastani huolimatta perheessämme pyörii jatkuva kolmiodraama. Jos minä olen aurinko, tytöt ovat kaksi pientä, sinnikästä kuuta, jotka kiertoradoillaan pyrkivät aina asettumaan parhaaseen loisteeseen. Kuut kiertävät milloin yhdessä samaan suuntaan toisiaan auttaen, milloin toisiaan kolhien, mutta aina omaa etuaan valvoen, äärimmäisen tarkasti ja ehdottoman mustasukkaisesti. Auringolta odotetaan ehtymätöntä valoa ja lämpöä, energiaa jolla voi itsensä ladata aina uudelleen ja uudelleen. Pikku kuut tarvitsevat aurinkonsa kasvaakseen hiljalleen omaan valoonsa ja voimaansa, oman elämänsä auringoiksi.


Esikoista kuunnellessani ja katsellessani huomaan, kuinka kovia kolhuja pieni, äidin ja ensimmäisen lapsen väliin kasvanut sisko, hänelle antaa. Vaikka siskokset ovat parhaita ystäviä ja neljän vuoden ikäerosta huolimatta keksivät hienoja yhteisiä leikkejä, pikkusisko on esikoisen näkökulmasta myös yhteyden rikkoja. Äidin huomio ja rakkaus jakautuvat nyt arjessa jatkuvasti moneen suuntaan. Aiemmin ensimmäinen lapsi sai rauhassa paistatella niin äidin kuin muidenkin huomion keskipisteenä. "Harmittaa, kun pikkusisko omii äidin", on usein kuultu lausahdus tässä talossa. Ja kieltämättä pienempi osaa ottaa tilansa ja hyökkää usein mustasukkaisella raivolla
väliin, kun isosisko saa olla äidin hellyydenosoitusten kohteena.


Kolmen naisen aurinkokunnan keskipisteenä kannan yhtä aikaa ääretöntä rakkautta ja suunnatonta vastuuta. Se mitä itsestäni säteilen, osuu suoraan pieniin tyttäriini. Se, miten maailmaa ja elämää lapsilleni kielennän, mitä sanoillani opetan, muuttuu heidän sisäiseksi äänekseen, kuvakseen omasta itsestä ja maailmasta. Teen jatkuvasti virheitä - sanon vaikka ei pitänyt, väsyneenä hermostun vaikka olin vannonut olevani kärsivällinen, komennan vaikka ei ehkä olisi ollut tarve. Joudun jatkuvasti harjoittelemaan anteeksiantoa itselleni, jotta en käänny moittimaan itseäni (ja samalla toisia) siitä, minkä olisi voinut tehdä toisin.


Tasapuolisuuden löytäminen tuntuu välillä sulalta mahdottomuudelta. Riittämättömyyden tunne on tuttu vieras silloin, kun tarjolla tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Teki niin tai näin, aina jokin hiertää. Oma rajallisuus on välillä sietämättömän voimakkaasti läsnä arjessa. Kun jaksaisi aina vain loistaa, jakaa valoa ja iloa. Sitä pienet odottavat, sitä janoavat: hymyä, hellyyttä, kosketusta. Silloin koko maailma hymyilee heidän kauttaan. Mitään ei puutu.


Se mitä pikku kuut eivät tiedä, on että auringonkaan valo ei ole loputon. Että kaikki auringot sammuvat aikanaan tai jatkavat matkaansa avaruuden äärettömyyteen, katoamattomiin. Pienet kuut eivät tiedä, että auringot tarvitsevat omat voimanlähteensä pitääkseen yllä valonsa ja jaksaakseen ohjata uusia aurinkoja loistamaan kirkkaasti. Auringonkin on välillä käännettävä katseensa, nukahdettava, unohduttava hetkeksi maailmankaikkeuteen - tai itseensä. Sitä pienet kuut eivät käsitä, että aurinko ei olekaan olemassa yksin heitä varten. Joskus auringonkin on sitä vaikea ymmärtää.


Silloin kun itse on valonlähteen osassa, omien voimien rajallisuutta ei ole helppo hyväksyä. Äidin väsyminen, tiukka sana tai huomion jakaminen toisaalle on lapselle syvä pettymys. Lapset osaavat imeä vanhemmistaan irti kaiken, mikä annetaan. Vain kovan koulun ja äärettömän väsymisen kautta olen oppinut vetämään rajoja itseni ja lasteni väliin. Minun on itse osattava sanoa, minne asti minä venyn, mihin voimani riittävät. Olen käytettävissä niin pitkälle kuin pystyn, siitä eteenpäin on ponnisteltava itse. Lapsi kohtaa pettymyksiä, minä kohtaan rajallisuuteni - ja kaikki oppivat jotakin tärkeää elämästä ja yhdessäolosta toisten kanssa.


Minulle yksi tapa ladata voimiani on kirjoittaminen. Se on sisäinen pakko. Jokin minussa patoutuu, jollen saa sanoja ulos. Jos kirjoittamisen tarve ei tule täytetyksi, valvon yöllä ja kirjoitan mielessäni. Sanoja, kuvia, mielleyhtymiä, unia. Mitä tahansa, mille ei päivän aikana jäänyt tilaa. Kirjoittaminenkin on pois läsnäolosta lasteni kanssa, sen voi nähdä ajankuluna, huvitteluna, oman edun tavoitteluna. Niin katsottuna se on suuri syyllisyyden lähde. Mutta jos se saa minut säteilemään, se on sen arvoista.


Sillä jos sisäinen valoni sammuu, jää tähän meidän pieneen maailmankaikkeuteemme sittenkin hieman liikaa pimeyttä.

Fitness-urheilu: Sallittuja syömishäiriöitä ja sohaisuja muurahaispesään?

Pippa Laukka, liikuntalääketieteen erikoislääkäri ja Nora Yrjölä, entinen Fitness-urheilija

Etelän-SYLI ry:n luentotilaisuus Fitness ja syömishäiriöt 14.4.2015

Fitness on viime aikoina ollut esillä mediassa toistuvasti. Lajiin hurahtaneet kuntoilijat tuovat
esiin fitness-urheilun ihailtuja puolia: tiukkaa treeniä, itsensä hallintaa, muokattua kehoa ja huippukuntoa. Samaan aikaan yhä isompi joukko tuo esiin lajin toisia puolia: häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, pinnallisuutta, kohtuuttomia vaatimuksia ja psyykkistä kuormitusta. Itselleni laji on vieras, kuten tavoitteellinen urheilu ylipäätään. Minulla ei ole mielenkiintoa minkäänlaiseen systemaattiseen urheiluharjoitteluun - liikun pikemminkin liikkumisen ilosta, ja se riittää minulle.

Omista eriävistä intresseistäni huolimatta luennolle osallistuminen tuntui sekä tärkeältä että ajankohtaiselta. Vaikka fitness-urheilu ei omaa elämääni kosketa, se koskettaa monen muun arkea joka ikinen päivä. Se luo nuorille ihannekuvia kehosta ja ulkonäöstä sekä käsityksiä ravinnosta ja fyysisestä harjoittelusta. Se luo tavoitteita, jotka minun näkökulmastani katsottuna tuntuvat tarpeettomilta, ylimitoitetuilta ja epäluonnollisilta. Sekä ylitreeniä että syömishäiriöitä esiintyy varmasti kaikkien urheilulajien harrastajilla, mutta fitness vaatii lajina kehon viestien unohtamista, riittämätöntä energiansaantia  ja äärettömän tiukkaa kontrollia. Minun anoreksiaa pitkään katselleisiin silmiini harjoittelu näyttää monin tavoin syömishäiriön sairastamiselta.

Ja kuitenkin fitness tuntuu lajina kiehtovan ihmisiä valtavasti. Näkemys on täysin toinen kuin minulla, ja siksi halusin tietää. Mitä asiasta ajattelee urheilulääkäri, joka aitiopaikalta pääsee tutustumaan satojen urheilijoiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen? Entä mitä ajattelee entinen lajin huippu-urheilija, joka omisti kymmenen vuotta elämästään fitness-urheilulle?

Laukan mukaan fitness-urheilijoista noin puolet oireilee tavoilla, jotka täyttävät syömishäiriön kriteerit. Oireilu näkyy vastaanotolla yleensä väsymyksenä, mielialan laskuna, unettomuutena ja fyysisinä vaivoina. Monella syömishäiriö on taustalla jo silloin, kun lajin harjoittelu aloitetaan. Toisin sanoen silloin oireilun muoto vain muuttuu - syömishäiriöstä tulee sallittu, koska sitä voi perustella harjoittelulla. Noin kymmenen prosenttia sairastuu harjoittelun aloittamisen jälkeen, tyypillisimmin bulimiaan. Syömishäiriöitä siis esiintyy huomattavasti enemmän kuin väestössä keskimäärin. Se ei yllätä. Lajin kilpailudieettikausi vaatii ihmiseltä häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Ja syömishäiriöön sairastumiseen on lähtökohtaisesti kaksi tietä: rikkoutuneen mielen tie, jossa ongelmia ja elämän epävarmuutta paikataan syömisellä tai syömättömyydellä, sekä syömisen muokkaamisen tie, jossa tietoinen, liian niukka ruokavalio laukaisee syömishäiriöoireilun.

Nora Yrjölän puheenvuoro antoi vahvistusta käsitykselleni siitä, että fitness-urheilulla ja syömishäiriöillä on varsin paljon yhteisiä piirteitä. Fyysiset oireet toki ovat samankaltaisia, sillä kehon nälkiinnyttäminen johtaa väistämättä fyysisiin reaktioihin. Mutta myös henkisen puolen kokemukset osuvat hyvin yhteen: kontrollin tarve, joustamattomuus, ruuan jatkuva ajattelu, uniongelmat, sosiaalisen elämän kaventuminen, elämän keskittyminen ruuan ja liikunnan ympärille, henkinen pahoinvointi ulkokuoren alla. Yrjölä itse sairastui urallaan: Rankka treeni ja itsensä voittamisen flow kantoivat maailman huipulle, täydelliseen kroppaan. Mutta hyvänolontunteen sijaan siinä kropassa asui tyhjyys. Nyt jälkeenpäin hän arvelee kantavansa ongelmia jollain tapaa mukanaan aina, vaikka pystyykin suhtautumaan itseensä ja elämään jo toisella tavoin.

Laukka nosti esiin lajin kovat keholliset vaatimukset, joissa ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sijaan keskitytään muutamiin yksityiskohtiin. Jo pelkästään kehollisesta rasituksesta ja vaihtelusta selviytyminen vaatii rautaista itsetuntoa ja identiteettiä sekä kykyä suhtautua kilpailuun projektina, jossa omaa persoonaa ei laiteta kokonaan likoon. Siksi fitness ei sovi herkille, suorittajille, täydellisyyttä tavoitteleville tai identiteetiltään epävarmoille, kuten esimerkiksi nuorille tai syömishäiriöön jo aiemmin sairastuneille. Fitness-urheiluun liittyvän psyykkisen kuormituksen vuoksi lajin soveltuvuus ihmiselle olisi syytä selvittää jo etukäteen. Itsekseni pohdin, voiko laji tosiaan sopia jollekulle? Kenen mielelle ja keholle rankka vaihtelu äärimmäisen tiukan treenikauden ja lepokauden, eli niin sanotun normaalin elämän, välillä voi olla hyvä tapa elää?

Lähtökohtaisesti fitness on laji, jossa tietynlainen kehon muoto on toiminnan tarkoitus ja päämäärä - ei siis jotakin, mikä muotoutuu itsestään harjoittelun myötä. Ja siinä on myös lajin riski sekä Laukan että Yrjölän mielestä. Jos ihmisen identiteetti ja itsetunto rakentuvat vain tekemisen, treenin ja ulkonäön varaan, on pohja elämälle heikko. Kritiikin, epäonnistumisen tai jonkin muun elämän osa-alueen ongelman kohdalla kaikki romahtaa - ja luonnolliseksi korjauskeinoksi tulee uusi kilpailudieetti. Jos vaatimukset on asetettu liian korkealle ja kehon voimat pingotetaan äärirajoille viikosta toiseen, pettymyksiä yleensä tulee. Tämä johtaa samanlaiseen epäonnistumisten, tyytymättömyyden ja itsensä uuden, entistä tiukemman kontrollin alle laittamisen kierteeseen, jossa niin moni syömishäiriötä sairastava elää.

Laukan näkemykseen siitä, että oman hyvinvoinnin ja tasapainon pitäisi olla elämässä kaikkein tärkeintä, on helppo yhtyä. Mutta ihmisen elämää seuranneena on todettava, että periaatetta ei ole  helppo toteuttaa käytännössä. Niin monin tavoin me osaamme itseämme laiminlyödä.

***

Nora Yrjölä kuvaa kriittisten näkemysten esittämistä fitness-kulttuurista sohaisuksi muurahaispesään. Fitness on jo noussut uskonnonkaltaiseen asemaan joidenkin ihmisten elämässä. Se on maailmankatsomus ja elämäntapa, mikä tekee siitä arvostelun yläpuolelle nostettavan ja koskemattoman. Siihen ei saa suhtautua kriittisesti. Se on mielestäni huolestuttavaa: itse toivoisin pyhyyden löytyvän jostakin muualta kuin kehon kulttuurista.

Näetkö?

Esteetikkona olen aina rakastanut kauneutta. Auringonlaskut, valokuvat, maalaukset, metsän vihreys, musiikki, veden pinta, runo - kaikki kliseinen, kauniina pidetty on uponnut minuun. Ehkä se on liittynyt herkkyyteen: on jonkinlaista herkkyyttä sekä löytää kauneutta ympäriltään että osata pysähtyä kauneuden äärelle. Ja mikäpä siinä: varpaiden upottaminen iltatyyneen, hiljaiseen järveen on monin tavoin kaunis kokemus, jossa ympäristön harmonia hiipii myös ihmisen sisään. Se tuo hetkellisen, voimakkaan tunteen maailman yhteenkuuluvuudesta ja tasapainosta.


Esteetikkona minulla on kuitenkin ollut sokea piste. Se olen ollut minä itse. En ole kyennyt näkemään itsessäni kauneutta, en sisäistä enkä ulkoista. En ole ehkä halunnutkaan. Kauneus on ollut pyhää, saavuttamatonta, ihmisen ulottumattomissa olevaa. Se on ollut minusta irrallinen asia, tunne jonka on täytynyt kummuta ulkopuolelta, jostakin universaalista, absoluuttisesta kauneudesta. Sitä joko oli tai sitten ei ollut. Oli valkoista tai mustaa. Ja itseni kohdalla tilanne oli minulle selvä. Olin mustaa.


Ymmärsin tietysti, että kauneus oli mitä suurimmissa määrin suhteellista, monin osin mittaamisen ulottumattomissa olevaa, aikaan ja paikkaan sidottua. Kauneus oli sanalla sanoen subjektiivista. Minun näkemäni kauneus ei kenties ollut kauneutta toiselle. Millä tavoin minun kauneudentajuni oli virittynyt, oli näin ollen minun henkilökohtainen asiani, josta toiset voivat käsittää vain jonkin palasen. En nähnyt tilanteessa epäkohtia - näinhän sen kuului mennä.


En tullut ajatelleeksi, että kenties toisinkin voisi olla. En tullut ajatelleeksi, että kauneudentajuni oli osa jotakin isompaa kokonaisuutta - osa elämänfilosofiaani, olemassaoloani ja olemustani. En tullut ajatelleeksi, että suhteeni kauneuteen osoitti samalla suhteeni omaan itseeni hyvin yksinkertaisella ja helposti havaittavalla tavalla.


Sillä jos meidän jotakin tulisi itseltämme kysyä, se on: Näetkö kauneutta, kun katsot itseäsi? Huomaatko jotakin arvokasta, ajatonta ja ainutlaatuista? Näetkö sisäisen valosi, kaiken elämän eteesi kasaaman roinan alta, pettymyksen, epätoivon, surun ja kyyneleiden alta, yhä kirkkaana, kauniina ja viattomana?


Minä en nähnyt. Mutta päätin opetella näkemään.


Nyt näen.

Kuva: Ville Willman (2004)

Sirpaleilla kävelyä

Eilen, keskellä päivää, minulle esitettiin varsin yksinkertainen kysymys: "Oletko surrut isäsi kuoleman vai onko se edelleen surematta?" Ensimmäinen vastaus oli, että tietenkin olen surrut. Onhan asia ollut minussa mukana koko ajan viimeiset kuusitoista vuotta. Mutta vastaukseni ei sittenkään tunnu kestävän kriittistä tarkastelua. Kysymys nimittäin laittoi liikkeelle sisäisen myllerryksen, joka on ollut aluillaan jo jonkin aikaa. Se palautti minut katsomaan taas kerran lapsuuttani, kipuani suhteessa toisiin ihmisiin - ja mitäpä muutakaan kuin rakkautta ja hyväksyntää.

Lapsuus oli sirpaleilla kävelyä. Se oli tyhjien kaljatölkkien laskemista sängyn alta, riitoja ja kaatuilua eteisessä silloin kun ulkona oli pimeää, masennusta ja ahdistusta juopottelevan isän silmissä, krapulahikeä otsalla. Opin jo varhain joko vaikenemaan tai valehtelemaan siitä, mitä perheessämme tapahtui. Ambulanssia ei tarvittu humalaista hakemaan, isästä ei tarvinnut huolehtia, minulla ei ollut hätää.

Vaikenin pelosta, joka ympäröi minut silloin, kun humalainen isä vei minut mukanaan lähibaariin. Vaikenin siitä, miltä tuntui katsoa sivusta. Vaikenin siitä, miten paljon minuun sattui. Vaikenin siitä, miten yksin jäin. Otin nallen ja ahtauduin kirjahyllyn alakaappiin. Nalle kuunteli. Nalle osasi olla yhtä hiljaa kuin minäkin. Nalle mahtui minun kuoreni sisälle. Muut saivat jäädä ulkopuolelle.

Elin eteenpäin lapsen vaistolla. Se käski minun suojella toisia siltä pahalta ja kipeältä, mitä minussa oli. Se teki minusta taitavan roolipelaajan. Rakensin itseäni sen mukaan, mitä ajattelin muiden minulta odottavan. Odotuksiin vastaamalla mahduin kaikkialle ja sain kiitosta: olin kunnollinen, tunnollinen ja taitava. Etenkään isäni piirteitä minussa ei saanut näkyä - muutenhan minustakin saattaisi tulla epäonnistunut ihminen. Tunteet kätkin niin hyvin kuin taisin. Opin katsomaan itseäni sivusta ja välttelemään, jos keskustelu kääntyi liian lähelle tuleviin asioihin.

Ja sitten oli toinen elämä, sisäinen. Sinne piilotettiin kaikki. Siellä oli kipu, rakkaudettomuus, tarpeet, kaikki tunteet. Siellä oli elämä. Sisällä saattoi myös elää kuvitelmissa, joissa sain juuri sitä mitä kulloinkin kaipasin ja tarvitsin. Se antoi voimaa.

Mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän vaikeuksia elämä eteeni heitti, sitä vahvemmaksi sisäinen ääni muuttui. Samalla vahvistui tunne yksinäisyydestä: siitä, että omana itsenäni minulle ei ollut tilaa missään, en kelvannut kenellekään. Elin ulkoista elämää ja sisäistä elämää, joilla ei ollut kohtaamispintoja nimeksikään.  Ja hajosin sisältä. Jäin rakkaudettomuuden tilaan.

Kulissi kesti kasassa pitkään. Vasta isäni kuoleman jälkeen se koki todellisen romahduksen. Tilalle tuli toinen, vielä vaativampi kulissi: syömishäiriö. Ja tätä kaikkea minun on katsottava, kun katson isäni kuolemaa ja sen tuomaa surua. Kipu löytyy vieläkin. Suru on tallella. Vielä on palattava takaisin. Sillä hetkittäin olen edelleen se tyttö, joka kävelee sirpaleissa: omissaan ja toisten tielle jättämissä. Hetkittäin olen edelleen se tyttö, jota kukaan ei rakasta ehdoitta.

Mutta mistä löytyy se rakkaus, jossa kohtaan kipuni ja suruni täysin, loppuun asti? Luulen, että se kasvaa minussa. Se kasvaa minussa, yhteydessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat minua lähellä. Sillä voidakseen olla läsnä, rakkaus tarvitsee tilan olla: tilan minun ja sinun, minun ja Jumalan, minun ja maailmankaikkeuden välissä. Siksi on kuljettava yhdessä, kivun kautta, kivusta huolimatta. Ja katsottava, mitä kivun takaa löytyy.

Kiitos, että kuljet kanssani.

Avautumisia

Ajattelin, että minun pitäisi kirjoittaa blogiin viimeviikkoisesta sairaanhoitopiirin koulutuspäivästä, jossa olin pitämässä kokemuspuheenvuoron päivän pääteeksi. Ajattelin ja ajattelin, mutta en tullut kirjoittaneeksi. Ihmettelin. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kunnes ymmärsin, että on kirjoitettava jostakin ihan muusta. Ja siihen kulminoituu kaikki, mitä olen viime aikoina tehnyt, kokenut, nähnyt ja ollut. Ja aika paljon siitä kaikesta, mitä on joskus aiemmin ollut.


Sairastin syömishäiriötä monin eri tavoin, mutta yhteistä kaikille sairastamisen vaiheille oli ongelmasta vaikeneminen. Syömishäiriö oli yksi pimeistä kohdistani kaikkien pahojen ajatusten, itsetuhoisuuden, ahdistuksen, pelkojen ja epäluottamuksen joukossa. Niistä ei saanut puhua. Ne olisivat osoittaneet, kuinka pieni, heikko, rikkinäinen ja epävarma olin. Niiden paljastuminen olisi tehnyt minusta vielä haavoittuvamman. Vaadin itseltäni aukotonta kuoren ylläpitoa. Ajattelin, että sillä tavoin voin edes ympäristöstä saada jonkinlaista ihailua tai arvostusta - sitä mitä en itse pystynyt itselleni antamaan.


Yhdeksän vuotta sitten olin tilanteessa, jossa minun oli tehtävä valinta. Vaihtoehtoja oli pelkistettynä kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli jatkaa syömishäiriön sairastamista kunnes henki lähtee. Toinen vaihtoehto oli yrittää parantua ja katsoa mitä tapahtuu. Kun olin valintani tehnyt, minulle alkoi pikku hiljaa selvitä, kuinka suuresta prosessista oli kyse. Oli aloitettava perusteellinen rakennustyö itsensä kanssa. Samalla alkoi kehittyä ymmärrys siitä, että voidakseni parantua minun olisi muutettava vaikenemisen, suojautumisen ja piiloutumisen tapaani. Jos jäisin salailun ja kuorien alle, antaisin itselleni mahdollisuuden huijata sekä itseäni että toisia.


Siirtyminen kohti avoimuutta alkoi pintakerroksista. Syömishäiriötä sairastavien vertaistukiryhmässä Helsingissä juttelin ensimmäistä kertaa ongelmistani jonkun saman kokeneen kanssa, rehellisyyteen pyrkien. Mutta en ymmärtänyt, että kerroksia olisi riisuttava yksi toisensa jälkeen. Elämä tuntui edelleen kaoottiselta, epätasapainoiselta, haparoivalta. Sitä mukaa kun luovuin syömishäiriöön liittyvistä ajatuksista ja toimintatavoista, niiden alta paljastui uusia ongelmia. En pystynyt hahmottamaan, mitä kaikkea olisi muutettava, joten syytin ympäristöä: milloin vääriä ihmisiä ympärilläni, vääriä töitä, vääriä valintoja. Olin niin täynnä suuria, pimeitä kohtia, etten nähnyt itseäni niiden alta. Eikä ollut rohkeutta lähteä etsimään. Sen sijaan juoksin täyttä vauhtia pakoon.


Pakomatkailussa oli tietysti puolensa: se piti elämän kiireisenä ja keskitti huomion pois omista asioista. Hosumisella on välillä osuttu kohdalleenkin - kuten vaikkapa siinä, että minulla on nyt kaksi ihanaa tytärtä - mutta varmasti paljon useammin karkumatka on ollut pään hakkaamista seinään, hullunhyppyjä umpihankeen, kävelemistä takaperin.


Kuinka monta kertaa on valittava väärin, jotta voi lopulta valita oikein? Kuinka kauan on keskityttävä epäolennaiseen, jotta voi lopulta keskittyä olennaiseen?


Kauan oli kuljettava epäolennaisesta toiseen. Mutta ei loputtomasti. Monta, monta kertaa minun oli valittava. Ja on aina uudelleen valittava. Tarpeeksi monen yrityksen jälkeen asiat ovat alkaneet avautua: Nyt enimmäkseen tiedän, mitä minun on valittava. On katsottava itseään pinnasta pohjaan asti, koluttava läpi jokainen pimeä kohta mitään peittelemättä. On valittava asioiden hyväksymisen ja anteeksi antamisen tie. On etsittävä yhteys omaan sisimpään. On valittava avoin katse itseen ja itsestä ulos. On valittava kohtaamisen tie.


Kaikkia kipeitä kohtia minun ei tarvitse avata koko maailmalle. Mutta itse minun on ne katsottava ja kohdattava. Itse minun on myös valittava mitä näkemälläni teen, miten siihen suhtaudun. Ja minun valintani on ollut kertoa kokemuksistani ja ajatuksistani, minun valintani on ollut avoimuus. Mitä enemmän kuljen sitä kohti sitä enemmän vahvistuu oikea tunne sisällä. Tämä on minun tapani olla.


Avoimuus on vienyt minut kertomaan kokemuksistani. Avoimuus on saanut minut kirjoittamaan. Avoimuus on auttanut minua näkemään uudelleen ihmiset ympärilläni. Avoimuus on tuonut luokseni uusia ihmisiä. Avoimuus on saanut minut elämään.

Kosketuksia

Kulunut viikko on ollut monella tavalla kiireinen. Sekä yhteiset että omat asiat ja lasten monta viikkoa jatkunut sairastelukierre ovat vieneet paljon aikaa ja voimia. Tunnen olevani väsynyt - mutta kaikki on vielä kesken. Niin paljon on herännyt viikon aikana. En vielä malttaisi asettua.


Viikon tärkein päivä taisi kaiken keskellä olla torstai. Merkittäviä tapahtumia oli monta: Kävin kävelemässä ystävän kanssa ja samalla virittäytymässä päivän teemaan, kehollisuuteen, ja jakamassa koko joukon tärkeitä tai vähemmän tärkeitä ajatuksia. Illan päätteeksi pidettiin yhdistyksen vuosikokous, jonka valmisteluun käytin alkuvuodesta paljon aikaa. Sitä ennen oli kuitenkin olennaisin, luentotilaisuus Pieni matka omaan kehoon. Meri Toivanen Fysioterapia Eheästä kertoi meille, mitä psykofyysisessä fysioterapiassa tapahtuu ja mitä apua siitä voi olla silloin, kun yhteys omaan kehoon on kadonnut tai vääristynyt. Samalla sivuttiin monia tärkeitä kehollisuuteen liittyviä asioita - ja minussa, toisinaan itseäni ikisairastavaksikin nimittävässä, lähti jotakin liikkeelle.


Ehkä asiat eivät nousseet pintaan ainoastaan luentotilaisuuden takia. Pohjalla oli aiemmin viikolla aloitettu kirjoitustyö, joka on vaivannut mieltäni aivan riittävän paljon. Lisäksi olen viime aikoina keskustellut kehoon liittyvistä asioista paljon ja monien eri ihmisten kanssa. Tähän blogiinkin on päätynyt yksi kirjoitus kehollisuudesta. Aihe on siis minulle hyvin ajankohtainen: opin koko ajan lisää siitä, mikä kehoni on ja mitä sillä voi tehdä. Yritän myös vaivihkaa muuttaa suhtautumista kehooni sallivammaksi, armollisemmaksi ja kannustavammaksi. Toisinaan huomaan edistystä. Toisinaan huomaan huijaavani itseäni.


Jos syömishäiriö on jossakin tiukasti kiinni niin kehossa. Olen kasvanut kiinni kehoon, jota on venytetty sietokyvyn äärirajoille. Olen kasvanut kiinni luuhun ja nahkaan, en lihaan. Olen kasvanut kiinni tapaani tuntea nälkää ja janoa - tai toisinaan olla tuntematta niitä. Olen kasvanut kiinni siihen, että niukkuus on runsautta parempi. Olen kasvanut kiinni siihen, että kehoni viestit ovat ristiriitaisia. Ajatuksistani monet syömishäiriön tavat on karistettu pois, toivon mukaan lopullisesti, mutta keho laahaa perässä ja elää omaa elämäänsä.


Tutkimuksissakin todettu tieto siitä, että anoreksiaa sairastavat eivät hahmota omaa kehoaan, pätee minuun edelleen. En luota pätkääkään siihen, mitä peilissä näen. En koskaan voi olla varma, näenkö peilikuvan sairastavan vai terveen ihmisen silmin. Siksi pidän hyvää etäisyyttä peileihin. Jos haluan tietää mitä ulkoisesti olen, minun on koskettava tai valokuvattava kehoani. Silloin saan varmemman tiedon siitä, minkä kokoinen tai näköinen olen. Siksi ei ole ihme, että Rose Ausländerin runo Petos on ollut minulle pitkään läheinen.


Peili sanoo
sinä et ole sinä
pyydän sitä
älä petä minua
lahjoitan sinulle hienon kehyksen
peili sanoo
minä olen sinun kehyksesi
sinä olet minun kuvani


Miten petollista onkaan elää peilien ja visuaalisuuden maailmassa! Joskus on helpottavaa vain sulkea silmät ja hengittää, kuten luennollakin tehtiin, ja vain tuntea oman kehonsa koko ajan elävän. Jooga on auttanut minua paljon silloin, kun olen etsinyt yhteyttä omaan hengitykseeni ja oikeutusta olla olemassa. Mielen ja kehon yhteys on tiivis, ja pään sisäiset asiat heijastuvat kehoon niin monin tavoin: kipuina, vihlaisuina, jumituksina, epämääräisenä pahoinvointina. Jooga on ollut yksi keino päästää irti kivuista. Tärkeintä on kuitenkin ollut huomata, että oma halu muuttaa tilannetta on jopa kivun kohdalla kaikkein olennaisinta. Vasta nyt olen ymmärtänyt, miten kehon ja mielen voi saada toimimaan yhdessä, pyrkimään kohti tasapainon tilaa.


Kosketus omaan itseen on ihmiselle tärkeää. Niin on yhtä lailla kosketus toisiin ihmisiin. Kun on eksyksissä oman kehollisuutensa kanssa, toisen kosketus voi tuntua ahdistavalta tai pelottavalta. Muistan sen tunteen, jossa olin liian arvoton koskettavaksi. Puhumattakaan siitä, että olisin itse koskettanut jotakuta toista. Kosketus on fysioterapiassakin tärkeää. Sillä etsitään luottamusta ja yhteyttä, niin kuin ihmisten välillä muutenkin. Ja minulle syntyi oivallus. Omassa toipumismatkassani eteenpäinmenon harppaukset osuvat yksiin niiden hetkien kanssa, jolloin minulla on ollut fyysinen (ja henkinenkin) kosketus ihmiseen, vaikka vain yhteen, oman perheeni ulkopuolella.


Alkuun on ollut terapeutti, joka on halannut. Hiljalleen on löytynyt rohkeus antaa myös muiden halata. Lopulta rohkeus halata itse toisia, kun luottamus on ensin löytynyt. Olla läsnä, henkisesti ja fyysisesti, olla yhdessä. Hyvänä hetkenä siinä voi olla suunnaton määrä voimaa, joka vie eteenpäin. Parhaimmillaan siinä on tunne yhteisestä olemassaolon ja elämän jakamisesta. Hyvää tekeviä kosketuksia, kukapa niitä ei kaipaisi, itseltään ja toisilta?


Ja ei, siinä ei ole mitään sopimatonta. Sinä on ihmisyyttä. Tärkeitä ja hyviä ihmissuhteita voi vaalia kosketuksella. Uusia ihmissuhteita voi saada elämäänsä, jos uskaltaa päästää toisen lähelle. Jos siis seuraavan kerran tavatessamme sanon, että tarvitsen halauksia, halaisitko?

Vain muutaman muskelin tähden

Eilen vietin päiväni Helsingissä. Huvittelemassa, kyllä, mutta myös kuuntelemassa Etelän-SYLIn järjestämää luentoa Kehonkuva ja syömishäiriöt miehillä. Kehityspsykologian tohtori Rasmus Isomaa Fredrika-klinikalta esitteli sekä omien että toisten tekemien tutkimusten tuloksia nuorten miesten kehonkuvasta ja syömishäiriöistä. Illassa keskusteltiin ja kysyttiin paljon - ja päädyttiin monta kertaa siihen, että miesten syömishäiriöoireilu eroaa naisten oireilusta.

Syömishäiriöitähän on yleensä pidetty naisten sairauksina, jolloin miesten syömishäiriöt jo lähtökohtaisesti jäävät tunnistamatta. Jos oletusarvo on, että miehillä ei ole syömishäiriöitä, niitä tuskin löytyykään. Ja kun ongelmia on tarkasteltu ainoastaan naisten oireilun perusteella, tunnistamisen kriteerit ovat muotoutuneet sen mukaan. Syömishäiriöt ovat siis leimautuneet naistentaudiksi, mikä on osaltaan tehnyt niistä sitä.

Isomaan(kin) saamat tulokset viimeistään kumoavat ajatuksen siitä, ettei miehillä ole syömishäiriöitä. Vääristyneitä kehonkuvia ja käsityksiä omasta painosta on sekä nuorilla naisilla että miehillä - tosin suunta vain on toinen. Nuoret naiset pitävät itseään ylipainoisina, vaikka olisivat alipainoisia tai normaalipainoisia. Nuoret miehet sen sijaan pitävät itseään alipainoisina, vaikka olisivat normaalipainoisia. Huono itsetunto, murrosiän fyysiset ja psyykkiset muutokset, oman kehon jatkuva vertailu ihannekuviin (jotka, ikävä kyllä, ovat lähinnä He Man ja fitness -tyyppisiä) ja nyky-yhteiskunnassa vallitseva visuaalisuus luovat yhdessä mahdollisuuksia sille, että kehon merkitys voi kasvaa liian suureksi. Ja tämä koskee sekä naisia että miehiä.

Kun nuoret naiset paastoavat ja yrittävät säännöstellä syömistään, miehet lähtevät salille tai treenaavat itsensä äärirajoille asti urheiluharrastuksessa. Ero on siinä, että nuorten tyttöjen laihdutusvimmaa ei yleensä hyväksytä. Sen sijaan poikien ja miesten urheilu, menipä se sitten liiallisuuksiin tai ei, on asiaankuuluvaa miehisyyttä. Kuka kysyy nuorilta miehiltä, onko treenaus iloa vai pakkomiellettä? Kuka kysyy, miten nuori mies suhtautuu omaan kehoonsa ja urheiluun? Kuka mmiettii nuoren miehen kanssa, miten omaa kehoa voi kuunnella, huoltaa ja hemmotella? Naisillehan pieni hemmottelu on ehdottomasti kehoon liittyvä asia. Kampaajalla käyminen, vaahtokylpy tai suklaanautinto - akkamaisia juttuja. Kuitenkin me kaikki tarvitsemme kykyä kuunnella ja tunnistaa kehon viestejä ja pitää huolta itsestämme.

Hemmottelun akkamaisuuteen vaikuttanee se luennollakin esiin nostettu seikka, että miesten kehoa pidetään helposti eräänlaisena koneena: sillä tehdään ja suoritetaan, näytetään ja voitetaan. Miehistä kehoa suorastaan kuuluu harjoittaa ja vahvistaa. Vaikka, ainakin tietääkseni, olen nainen, tunnistin tästä itseni teini-iässä. Henkisesti monin tavoin lyöty tyttö päätti ponnistaa fyysisesti. Nälän kanssa eläminen ja jatkuva fyysinen harjoittelu nimittäin toivat alkuun tuloksia. Saatoin kilvoitella kestävyydessä tai nopeudessa poikienkin kanssa. Minussa oli sittenkin edes jotain: kehoni oli kone, jota saatoin piiskata eteenpäin, aina äärirajoille asti - kunnes nälkä aikanaan vei fyysisetkin voimat.

Mutta miksi keho ja ulkonäkö sitten ovat niin merkityksellisiä asioita? Tottahan toki, jokainen meistä joutuu elämään kehonsa kanssa syntymästä kuolemaan asti. Nykytekniikka antaa mahdollisukksia sekä sisäisiin että ulkoisiin korjauksiin, mutta ne tuskin ovat olennaisia (lukuun ottamatta silloin, kun on kyse hengissä selviämisestä). Olennainen kysymys on, kuinka itse suhtautuu omaan itseensä ja kehoonsa, millaisin silmin peiliin katselee ja millaisia merkityksiä kuvalle antaa. Jos sisäinen kriitikko ja orjapiiskuri on vallassa, mikään ei ole koskaan riittävän hyvää. Armollisemmalla suhtautumisella jotain hyvääkin löytyy. Hyväksyvällä katseella sen sijaan voi tehdä hyvää itselleen.

Mutta maailma puhuu toisin. Vanhoja sananparsia sisäisestä kauneudesta ja pintakiillon pettävyydestä riittää pilvin pimein, mutta ne ovat vain sanahelinää. Jos katsoo ympärilleen, ei tarvitse olla järjen jättiläinen älytäkseen, millaisia arvoja ympäröivä kuvamaailma meille syöttää. Uutisissa otsikoidaan tutkimuksia ulkonäön merkityksestä koulussa, työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa. Kaikki ne vahvistavat ajatusta siitä, että ulkonäkö on keskeinen ja merkityksellinen asia ihmisen elämässä. Lopputulos on se, että ihmiset ovat valmiita riskeeraamaan henkisen hyvinvointinsa, elämänsä ja onnellisuutensa, jotta saisivat kehonsa näyttämään ihanteeliselta. Moni on valmis näkemään rajattomasti vaivaa - vain muutaman muskelin tähden.

Kuoripuhetta

Olen asunut tässä kehossa syntymästäni asti. Olen kasvanut siinä, olen siinä kiinni. Olen katsonut kehoani tuhannet kerrat, olen koskenut, tunnustellut ja tarkkaillut. Tunnen sen. Siltikään en oikein tunne olevani kotona. Toisinaan tuntuu jopa siltä, että elän puun ja kuoren välissä.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että ilman sielua, henkeä tai mieltä - millä nimellä kukakin sitä haluaa kutsua - tällä keholla ei olisi virkaa. Keho on sielun koti, ilman kehoa se ei voi olla tällä tavoin näkyvissä tai olemassa. Ja koska sieluni on sidottu tähän kehoon, olisi kai viisainta oppia iloitsemaan myös fyysisestä olemassaolosta. Miksi en saisi nauttia olemassaolostani kaikin mahdollisin tavoin?

Yhtään järkevää syytä en keksi, mutta helppoa se ei ole. Vaikka keho on pelkkää kuorta, se on hyvin henkilökohtainen kuori. Kenties siksi jokin minussa muistaa kaikki loukkaukset kehoani kohtaan. Ne ovat piirtyneet musitiin iholle, kaivautuneet ihon alle, tulleet osaksi minua. Ja ne kummittelevat ajatusten takana, jossakin niin syvällä, etten tahdo saada kaivettua niitä esiin.

Kysymyksiä on noussut esiin sitäkin enemmän. Miten minä voisin nauttia kehosta, joka ei ole pystynyt voimillaan puolustamaan minua silloin kun olisi tarvinnut? Miten minä voisin nauttia kehosta, jota on katsottu arvostellen, nauraen ja väheksyen? Miten minä voisin nauttia kehosta, joka ei ole kelvannut, ei ole ollut riittävän hyvä? Miten voisin hyväksyä osaksi omaa itseäni jotakin sellaista, mitä toiset eivät ole kunnioittaneet?

Koska sisäänrakennettuun kuvaan omasta kehostani liittyy paljon negatiivisuutta, on ollut vaikea sietää kehoni katsomista ihaillen tai haluten. Sillä keho en ole minä, se on vain heijastus tai aavistus olemassaolostani. Se, joka näkee kehoni, ei näe olemustani kehon takana. Se joka kohtaa olemukseni, kohtaa myös kehoni - ja luultavasti huomaa, etten vieläkään osaa arvostaa kehoani kuin osittain.

Samalla rakkaudella, jolla kohtelen omaa sieluani, minun pitäisi kohdella myös kehoani: antaa sille kaikkea, mitä se tarvitsee. Se näet osaa varsin hyvin kertoa minulle, milloin tulee kohdelluksi kaltoin. Silloin oma energiakin keskittyy fyysiseen ja tärkeämmät asiat jäävät huomiota vaille. Kehon väheksyminen hiertää omaa olemista, sillä keho on osa kokonaisuutta. Epävakaa suhde omaan kehoon voi myös häiritä ihmissuhteita, sillä keho on vuorovaikutuksen työväline.

Joskus keskenkasvuisena ajattelin, että pystyisin arvostamaan kehoani paremmin, jos olisin kaunis. Sittemmin ajattelin, ettei kehoa tarvitse arvostaa, koska se ei ole ansainnut sitä. Nyt ajattelen, että ei ole yhdentekevää, mitä kehostani ajattelen ja miten sitä kohtelen. Entä jos näkisin kehoni rajoitteiden ja puutteiden sijaan mahdollisuutena? Se antaa minulle mahdollisuuden nauttia vauhdista, jonka ehdin kerätä hiihtäessäni peltoaukean laidasta laitaan. Se antaa minulle mahdollisuuden kuulla, nähdä, puhua ja koskettaa. Se antaa minulle mahdollisuuden tulla ja mennä, kokea ja tuntea, kohdata toisia ihmisiä.

Keho on tärkein työvälineeni, elämän työväline. Ennen kaikkea se tarvitsee rakkautta ja arvostusta siksi, että ainoastaan kehon avulla minulla on mahdollisuus olla kokonainen.

Ajattelen, olen olemassa

Ajattelusta on tullut minulle elämisen ehto. Itse asiassa se on ollut sitä varmasti aina. Ajatteluhan on parhaimmillaan sekä ihmistä itseään että ympäristöä rikastavaa. Vaikka puhumme länsimaisesta sivistyksestä, ajattelua arvostetaan aivan liian vähän. Ihmisen elämässä keskeisiksi asioiksi nostetaan liian usein raha, opinto-, työ- ja urheilumenestys ja ulkoiset elämän vaatimukset. Mihin ajattelua sitten tarvitaan, kun ihmisillä on kaikkea mitä kuvitella saattaa?

Ajattelua tarvitaan elämiseen. Jollen ajattele, en ole olemassa. Elän rikasta sisäistä elämää silloinkin, kun ulkoisesti tapahtuu hyvin vähän. Tarvitsen ajatuksiani, jotta voin laajentaa käsitystä itsestäni, toisista ihmisistä ja maailmasta. Tarvitsen ajatuksiani, jotta voin tuntea, kokea, oppia ja ymmärtää. Siksi onkin mielenkiintoista, että juuri ajatteluni on tuottanut minulle paljon kipua elämäni aikana.

Kasvoin ympäristössä, jossa asioiden pohtimiselle ei ollut tilaa. Jollei ottanut vastaan valmiiksi annettua mielipidettä tai näkökulmaa, oli paras pysyä hiljaa. Opin siis olemaan vaiti. Opin siihen, että ajatuksiani ei arvosteta. Opin siihen, ettei mielipiteilläni tai tunteillani ole merkitystä, koska jollakulla toisella oli jo valmiiksi tieto siitä, mitä olen, mitä koen tai mitä ajattelen.

Oppimiselle ja ajattelulle annettiin arvoa ainoastaan silloin, kun se palveli koulumaailmaa: toisin sanoen silloin, kun käytin taitojani koulutiedon omaksumiseen tai vaikkapa ainekirjoitukseen. Silloinkin arvostus tuli ainoastaan joiltakin tahoilta, toisaalla se herätti kateutta ja vihaa. Ja silloinkin muistettiin kyllä sanoa, että koulunerot eivät pärjää todellisessa elämässä. Samalla sain jatkuvia tölväyksiä siitä, että elämäntapani oli ajatteluni tavoin pikemminkin luova kuin järjestelmällinen.

Ajatuduin ahtaalle. Minulla oli taitoja, mutta niitä ei arvostettu. Ajatteluni oli väärää, sille ei ollut tilaa. Olin syvästi viallinen yksilö, jonka oli pakko muuttua. Samalla kun ajoin itseäni konkreettisella tasolla kohti systemaattisuutta, ajatteluuni iskostui kontrollin, täydellisyyden tavoittelun ja itsensä pakottamisen kulttuuri. Abstraktilla tasolla luovuus säilyi, ainakin osittain, mutta muuten yritin mahduttaa sekä ajatteluni että toimintani ympäristön tiukkoihin raameihin – ja voin huonosti.

Jossakin sisällä ymmärsin, että tein väärin itseäni kohtaan. Mutta oma sisäinen ääni muuttui sitä hiljaisemmaksi, mitä kauemmin sitä lytättiin. Tilalle tuli ympäristön ääni, vaatimusten ääni. Mitä enemmän ajatteluni ahtautui, sitä suurempia vaikeuksia alkoi olla tunne-elämässä, ihmissuhteissa ja elämänhallinnassa. Mitä enemmän annoin periksi, suoritin ja taivuin vaatimuksiin, sitä huonommin voin itseni kanssa. Jokainen omasta äänestä luopumisen askel heikensi myös arvostusta omaa itseä kohtaan. En ollut mitään muuta kuin suorituskone, ajatusraunio, muodoton möhkäle.

Sama polku oli kuljettava toisin päin, jotta sain taas kiinni sisäisestä minästäni, todellisesta äänestäni. Olen joutunut taistelemaan saadakseni luvan ajatella ja olla tavalla, joka on minulle luonteenomainen. Eniten olen joutunut taistelemaan itseni kanssa, sillä vaatimuksiin mitoitetut ajatukset ja toimintatavat pysyvät sitekästi mukana, vaikka olosuhteet muuttuisivatkin matkan varrella.

Ja oliko kaikki vaivan arvoista? Takuulla.

Puhu minulle rakkaudesta

Paluu Coelhon teokseen Zahir on väistämättä paluu rakkauden ajatteluun. Rakkaus tuntuu olevan aihe, johon palaan yhä uudestaan, enkä siltikään saa siitä kunnollista otetta. (Siksi voikin olla, ettei tässä tekstissä ole sen paremmin päätä kuin häntää.) Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Parisuhteesta? Perheestä? Ystävyydestä? Tunteesta minussa, sinussa vai meidän välillämme? Rakastumisen huumasta, pysyvästä liekistä, kiintymyksestä vai yhteisestä matkasta?

Ehkä puhumme niistä kaikista. Ehkä jokaisella on oma näkemyksensä, ja hyvä niin. Minulle ei ole yksinkertaista määrittää, mitä rakkaus on, sillä se tuntuu pakenevan kaikkia käsitteitä ja ilmenevän monissa eri muodoissa. Rakkaus on. Puhtaimmillaan se on hyvää voimaa, joka ei ehdy ja josta riittää jaettavaksi kaikille, jotka haluavat olla osallisina. Se on omaa etua tavoittelematonta pyrkimystä hyvään. Se pitää elämää yllä ja vie oikeaan suuntaan. "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." Puhki kulunut lainaus Antoine de Saint-Exupéryn teoksesta Pikku Prinssi pitää paikkansa - kunhan todellisen sisimmän äänensä vain osaa ensin kaivaa esille.

Kuten Coelhokin teoksessaan nostaa esiin, meitä ohjataan ajattelemaan rakkautta kahden ihmisen välisenä rakkaussuhteena, jonka kuuluu toteutua ennalta määrättyjen sääntöjen mukaan. Kirjallisuudessa ja elokuvissa sen oikean löytäminen nostetaan elämää suuremmaksi kokemukseksi, täyttymykseksi, joka mullistaa ihmisen olemassaolon ja pelastaa vanhasta pahasta. Siitä tehdään unelma, johon on helppo uskoa. Siitä tehdään unelma, joka on helppo romuttaa kerta toisensa jälkeen.

Tietenkin ihmissuhteet tuovat elämään lisää sisältöä, olivatpa ne sitten parisuhteita tai ystävyyssuhteita. Mutta ne eivät pelasta ihmistä omalta itseltään tai käsittelemättömiltä asioilta. Rakastuneen on kenties helppo kuvitella, että tästä eteenpäin ongelmat ratkeavat itsestään tai että toinen ihminen on ratkaisu kaikkeen, ehtymätön hyvän olon lähde. Siksi äkkirakastuneen kenties on yhtä nopeasti helppo huomata, ettei olekaan enää rakastunut. Väärällä pohjalla liikkeelle lähtenyt rakkaus ei jaksa elää. Väärällä tavalla ylläpidetty rakkaus ei tuo sitä hyvää, mitä rakkauden oikeastaan pitäisi ihmisille antaa. Rakkaus tarvitsee tilaa, luottamusta ja vapautta hengittää. Jos rakkaus kahlitaan aamupuuroon, kiireeseen ja kohtaamattomuuteen, saattaa löytää itsensä onnettomasta rakkaussuhteesta tai pahimmillaan suhteesta, jossa rakkaus ei ole enää läsnä.

Ihmissuhteissa, etenkin läheisissä, on lopulta aina kyse tunteista: jollei tunne mitään, ei suhdetta ole. Jos minussa itsessäni ei ole rakkautta, ei sitä ole ihmissuhteissanikaan. Siksi on kai väistämätöntä ajatella, että hyvien ihmissuhteiden luominen lähtee siitä, että luo hyvän suhteen omaan itseensä ja elämäänsä. Avoimuus omaa itseä kohtaan mahdollistaa avoimuuden myös toisia kohtaan. Silloin rakkaudellekin jää tilaa, kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Puhu siis minulle rakkaudesta, niin kuin sinä sen näet. Puhu, jotta voin ymmärtää paremmin. Puhu, jotta voin nähdä enemmän.

Frozen, tarina voimasta

Kun kaikki perheessä sairastavat vuoron perään, ehtii lasten lempielokuvan katsoa riittävän monta kertaa. Sikäli monta kertaa, että siitä ehkä pitää sanoa jotakin. Tällä kertaa katsomisbuumissa sattuu olemaan Disneyn toissavuotinen musiikkielokuva Frozen - huurteinen seikkailu. Onneksi, sillä sen jaksaa aikuinenkin katsoa muutaman kerran, jos ei muuten niin onnistuneen musiikin takia. (Elokuva ylipäätään yllätti positiivisesti, odotin heikompaa kokonaisuutta.)


Lyhykäisyydessään: elokuvan keskiössä on Arendelin kruununperijä, prinsessa Elsa, jolla on syntymästä saakka ollut outoja voimia. Elsa pystyy tahtoessaan jäädyttämään ympäristönsä, luomaan lumikinoksia, loihtimaan lumiukkoja ja sinkoamaan jäätä ympärilleen. Niin voi käydä myös vahingossa ja kohtalokkain seurauksin, erityisesti jos Elsa on peloissaan tai hermostunut. Vahvojen voimiensa takia Elsa eristetään muusta maailmasta, myös pikkusisarestaan Annasta, jota Elsa on leikin keskellä vahingoittanut. Pidä se piilossa, opi hallitsemaan sitä, on vanhempien ohje Elsalle. Mutta haaksirikko vie vanhemmat, Elsa ja Anna jäävät kahden - ja Elsa yksin voimiensa kanssa. Salaisuus paljastuu maailmalle päivänä, jona Elsa kruunataan Arendelin kuningattareksi. Elsa pakenee yksinäisyyteen vuorille ja jättää mennessään ikuisen talven Arendelin ylle.


Tarinan jatkolla ei ole tämän kirjoituksen kannalta merkitystä, sillä olen kiinnostunut nimenomaan voimasta, voiman löytämisestä, sen käyttämisestä ja hallitsemisesta. Meillä kaikillahan on sisäisiä voimia, jokaisella omanlaisiaan, ja voimme oppia tuntemaan ja käyttämään niitä tutkimalla itseämme ja maailmaa ympärillämme. Keräämme jatkuvasti tietoa kaikesta mitä näemme, koemme ja tunnemme. Ne ovat rakennusaineita oman itsen ymmärtämiseen. Mutta ymmärrys vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä - ja ajattelua. On rehellisesti todettava mitä on ollut, päästettävä irti ja annettava tilaa uudelle.


Jotta voi ymmärtää itseään, on uskallettava kohdata itsensä kaikissa tilanteissa: niissäkin, joissa käyttäytyy aivan toisin kuin toivoisi. On uskallettava katsoa pimeitä kohtia, kaivettava esiin mustapallerot, mörököllit, samperit ja himputit, ja mitä kaikkia niitä vuosien mittaan kertyykään. Niin kauan kuin ne saavat mellastaa vapaasti ja kohtaamatta, omalla voimalla on yleensä vain kaksi vaihtoehtoa: joko se jää puuttumaan osin tai kokonaan, tai sitten se kanavoituu tavoilla, jotka ovat vahingollisia itselle tai toisille ihmisille. Vahvuudet, heikkoudet ja voimat ovat silloin suloisessa sekasotkussa, ja ulos tulee mitä milloinkin. Niin käy elokuvan Elsalle, ja siitä minulla itsellänikin on niin paljon kokemuksia, että niiden läpikäyminen täyttäisi jo kokonaan oman blogin.


Pimeät kohdat eivät koskaan poistu täysin, olemme aina joltain osin arvoituksia itsellemme, aina matkalla kohti uutta, aina askelen päässä ymmärryksestä. Mutta pimeiden kohtien vaatima tila voi pienentyä. Omat pimeät kohtansa voi oppia tunnistamaan ja pistämään järjestykseen, jolloin ne eivät ole elämisen ja olemisen esteenä. Silloin voima pääsee esiin, ja uudet mahdollisuudet ovat edessä.


Jos on pitkään ollut vailla voimaa,  oman voiman löytäminen tuntuu hienolta. Se tuntuu mahtavalta, ja yksi onnistunut esitys voiman löytämisestä on Frozen-elokuvan laulu Taakse jää. Elsa riemuitsee huomatessaan, että voi käyttää voimiaan vapaasti ja luoda niiden avulla ympärilleen kauneutta. Mutta se ei riitä. Voimaa on opittava käyttämään oikein myös muiden ihmisten joukossa. Meillä on voimia, jotta voisimme jakaa niitä ympärillemme ja tehdä toisillemme hyvää. Lisäksi on löydettävä rohkeus päästää toisia lähelle ja osalliseksi omasta elämästään, jotta se on mahdollista. Ja se Elsankin on opittava. Jos käyttää omaa voimaansa singotakseen jääryöppyjä toisten niskaan, tasapainoa omaan elämään tuskin löytyy. On myös mahdollista, että ihmiset ympärillä äänestävät jaloillaan tai antavat samalla mitalla takaisin. Silloin vuorovaikutus ei ole hyvää, ja lopputulos on sen mukainen.


Elsa ottaa aikansa kasvuun yksinäisessä jäälinnassaan - ja oppii lopulta käyttämään voimiaan juuri niin kuin pitääkin: luomaan iloa ja kauneutta kaikkialle ympärilleen. Elsan onnistumiseen tarvitaan kokemus rakkaudesta, joka murtaa kaikki esteet, ja sen Elsalle tarjoaa pikkusisar Anna. Tarina on lasten satua, mutta ei kovin kaukana todellisuudesta. Meillä kaikilla on mahdollisuus löytää omat voimamme ja rakkaus, joka kantaa elämän läpi.

Yksi kala ajatusten virrasta

Takana on kaksi päivää ihmisten tapaamista. Itse asiassa pitäisi mieluummin puhua kohtaamisista, sillä sitä ne ovat olleet. Vaikka tilanteet olivat erilaisia, kaikki ihmiset erilaisia, jokaisella oli tarkoituksensa. Nyt pieni pää on täynnä ajatuksia, jotka odottavat tarttumista ja tarkennusta. Mistä siis aloittaisin?

Päällimmäisenä tunteena on taas kerran kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä olen osakseni saanut. Kiitollisuus kaikille, joita olen kohdannut. Olen saanut käsittämättömän paljon niinä lyhyinä hetkinä, joina olen saanut kuulla toisten ajatuksia ja kokemuksia elämästä ja maailmasta. Tietoa voi lisätä lukemalla, mutta elämään tarvitaan toisia ihmisiä. Tarvitaan ihmisiä tuomaan uutta toisilleen koko olemuksellaan. Tärvitaan läsnäoloa. Tarvitaan yhteyttä, joka tuo voimaa.

Kiitollisuuden takaa pilkistää myös hienoinen ihmetys. Olenko se todella minä, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Minä joka uskallan, minä joka tahdon, minä joka luotan? Ei ole itsestään selvää, että liikun ihmisten joukossa. Olen istunut kotona täydellisen varmana siitä, ettei minun osaamiselleni, olemiselleni ja ajatusmaailmalleni ole todellista kosketuspintaa juuri missään. Olen usein jättäytynyt ulkopuolelle ja yksinäisyyteen. Olen kulkenut ihmisten joukossa vain suorittamassa roolia tai velvollisuutta, antamatta sisältäni mitään - ja päästämättä lähelleni ketään. Olen haudannut rohkeuteni ja unelmani. Nyt olen herättänyt ne henkiin, entistä parempina, entistä selvempinä ja kestävämpinä.

Mitä on tarvittu, jotta elämättömyys on muuttunut elämäksi? Jos sanoista olisi mihinkään, selittäminen olisi helppoa. Mutta sanat ovat vaillinaisia ja petollisia, niissä on liikaa ilmaa, liikaa tulkinnanvaraa. Yritän silti. Monia tapaamiani ihmisiä ja minua yhdistää ajatus siitä, että löytääkseen elämänsä ja oman olemuksensa, ihminen tarvitsee aitoa kohtaamista, tilaa olla ja aikaa etsiä omat voimavaransa. Tarvitaan rohkaisua, kokonaisvaltaista ihmisen huomioimista, rinnalla kulkemista, yhteistä luottamusta ja toivoa tulevaisuudesta. Näitä tarvitsevat kaikki, eivät vain ne, jotka ovat joutuneet elämässään umpikujaan. Näitä asioita ihmiset voivat antaa toisilleen. Silti tuntuu, että niin tapahtuu aivan liian harvoin.

Perheenjäsenet vieraantuvat toisistaan. Ihmisten välinen yhteys katoaa. Koulumaailma on siirtymistä suorituksesta toiseen. Töissä yksi ihminen tekee monen työt. Vapaa-aika on täytetty harrastuksilla. Kiire syö voimat. Tilaa toisille ihmisille ei jää. Muut asiat ovat tärkeämpiä, niitähän kuuluu tehdä! Mutta jos niiden takia yhteys omaan itseen ja toisiin ihmisiin katoaa, mitä sitten jää jäljelle? Tyhjyys.

Oma hyppyni tyhjyydestä tuntemattomaan - elämään - oli pitkä. Se kesti vuosia. Siinä oli pysäkkejä ja välietappeja. Mutta se kannatti. Tyhjyys on täyttynyt asioilla, joita en osannut edes kuvitella. Sydämeni on täyttynyt rakkaudella elämään, ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Sen kanssa on hyvä elää. Jos joskus kadotan yhteyden, osaan löytää sen uudelleen. Ja senkin kanssa on hyvä elää.

Hyvää ihmistä etsimässä

Viime syksynä kiersin monilla kouluilla kokemusasiantuntijana: kerroin siitä, miltä tuntuu sairastaa syömishäiriötä ja toipua. Vierailut eivät olleet vain tiedon jakamisen kokemuksia vaan oppimiskokemuksia puolin ja toisin. Puheenvuoroni herättivät kuulijoissa sekä tunteita, ajatuksia että kysymyksiä. Vastailin parhaani mukaan kysymyksiin salailusta, hoidosta ja toipumisesta. Osa kysymyksistä on kuitenkin saanut minut pohtimaan asioita vielä jälkeenpäin. Erään kouluvierailun jälkeen mieltäni jäi vaivaamaan kysymys siitä, miten syömishäiriö voi näyttäytyä sairastavalle tragediana, vaikka paperilla syömishäiriö näyttää juuri siltä, mitä monet lehdet ihmisille suosittelevat.

Niinpä. On helppoa vastata jättävänsä naistenlehdet lukematta siksi, että niiden käsitys elämästä on yksioikoinen ja oman näkemykseni vastainen. Tuhannet muut lukevat lehtensä ja uskovat siihen, että hyvä ja tehokas ihminen hallitsee syömistään (eli syö vähän ja terveellisesti), liikkuu paljon ja käyttää aikansa suorittamiseen. Kun ohjeita noudattaa riittävän hyvin, huomaa sairastavansa syömishäiriötä – ja olevansa entistä tyytymättömämpi itseensä ja elämäänsä.

Hyväksynnän hakeminen ulkoisista tekijöistä on petollista. Aina löytyy jokin asia, joka ei onnistu, vaikka noudattaisikin kaikkia mahdollisia ohjeita. Aina löytyy jotakin parannettavaa. Aina tapahtuu virheitä ja erehdyksiä. Aina löytyy joku, jonka mielestä et ole täydellinen. Se joku olet sinä. Ihmisellä on näet vuosisatainen halu löytää sekä itsestään että ympäristöstään aina jotakin parannettavaa. Se on ihmisen siunaus, sen avulla kehitytään ja mennään eteenpäin. Mutta se on myös ihmisen kirous, joka pahimmillaan johtaa itsearvostuksen menettämiseen ja jatkuvaan tyytymättömyyden tilaan.

Syömishäiriössä ulkoiset vaatimukset muuttuvat sisäisiksi. Ne kasvavat osaksi arkea ja vahvistuvat koko elämää ohjaaviksi pakoiksi. Ne käskevät ponnistelemaan vielä hieman enemmän, tavoittelemaan vielä parempaa ja venyttämään oman sietokyvyn äärimmilleen joka päivä. Ne vievät oikeuden lepoon, uneen ja ravintoon, oikeuden ystäviin ja ihmissuhteisiin, oikeuden iloon ja hyvään oloon. Elämästä tulee sairauden rytmittämää selviytymistaistelua, taiteilua elämän ja elämättömyyden välillä.

Tämä on kaukana siitä ihanteesta, jonka lehdet meille välittävät. Mutta kuka näkee kuvissa hymyilevien ihmisten taakse? Kenellä on oikeus määrittää, mistä toisen ihmisen hyvinvointi rakentuu? Kun oivaltaa, ettei omaa hyvinvointia voi rakentaa ulkoisten asioiden, toisten ihmisten mielipiteiden tai yhteiskunnan vaatimusten varaan, on jo pitkällä. Hyvä ihminen syntyy sisäisestä voimasta, rohkeudesta, rakkaudesta ja luottamuksesta. 

Hyväksi ihmiseksi ei tulla suorittamalla, sillä siihen riittää pelkkä olemassaolo omaa itseä ja toisia ihmisiä arvostaen. Kaikki ainekset kehittyä, kasvaa ja oppia ovat olemassa meissä itsessämme. Ne voi löytää kääntämällä katseen omaan itseen: rakentavan, hyväksyvän, eheyttävän ja uutta luovan katseen. Sellaisia katseita toivon itseltäni tänä vuonna - ja aina. 

Tyhjästä hyppään uuteen

Tänään vein lapset pulkkamäkeen. Odotin, että lapset laskevat innoissaan mäkeä ja me aikuiset kannustamme vieressä. Vaan toisin kävi. Toinen tyttäreni käytti ensimmäiset puoli tuntia siihen, että yritti laskea liukurilla hyppyriin. Kun se viimein onnistui, lento oli huima ja päättyi selälleen kovaksi tamppautuneeseen lumeen. Tyttö päätyi liukumäen alle huilaamaan ja jatkoi sitten touhuilua puistossa. Nuorempi tyttöni taas ilmoitti, ettei laske mäkeä lainkaan, ja kulki omia teitään sinne ja tänne. Minä hihkuin yksinäni mäen alla: ”Katsokaa, miten pitkälle pääsin!” Ja ne, jotka täpärästi välttivät syöksyn pusikkoon rattikelkalla, eivät suinkaan olleet lapset vaan me vanhemmat.


Minulle tilanne oli merkki, suorastaan käsky palauttaa itseni tyhjään, odotusten nollatilaan. Tarvitsin taas muistutuksen, tärkeän muistutuksen siitä, ettei pitäisi odottaa mitään, ei ennakoida, ei suunnitella tapahtumia etukäteen. Ennakolta tehdyt toiveet ja odotukset kahlitsevat mieltämme: tilanteen toteutuma ja kokemus on vaikea ottaa vastaan, jos odotukset eivät täytykään. Hetkessä eläminen ja tilaisuuksiin tarttuminen on mahdotonta jos kaikki on suunniteltu valmiiksi etukäteen. Riittää, että suhtautuu eteen tuleviin asioihin ja tilanteisiin uteliaasti, rohkeasti ihmetellen ja hyvään luottaen. Sen jälkeen voi vain ottaa vastaan sen mitä tulee.


Itse olen elänyt vuosikausia suunnitelmien, sääntöjen, pelkojen ja pimeyden maailmassa. Olen paikannut puuttuvaa itsearvostusta pitämällä itseäni nälässä – liikkumalla, opiskelemalla ja suorittamalla vuosi toisensa jälkeen. Itsearvostusta ei sillä tavoin löytynyt, mutta masennus sai kyllä lisää mässäiltävää. Päädyin tilanteeseen, jossa näin jokaisen tekoni ja liikkeeni mahdollisen katastrofin alkuna. Odotin kauhulla lopullista iskua – kunnes päätin tehdä muutoksen.


Siitä muutoksesta syntyi hiljalleen toisenlainen, uusi tapa elää. Ehkä pikku hiljaa uskallan sanoa, että syntyi toisenlainen elämäntapa.


Muutoksesta syntyi myös ajatus kirjoittaa kokemuksiani ja ajatuksiani toisten luettavaksi. En kenties sano mitään uutta, sillä elämään liittyvät kysymykset ovat askarruttaneet ihmisiä vuosituhanten ajan. Mutta jos kuitenkin päädyit lukemaan tätä kirjoitusta, uskon, että sillä on jokin tarkoitus. Etsi se tarkoitus. Älä odota mitään. Sillä minäkään en odota. Jään tyhjään, katson ja otan vastaan.