Frozen, tarina voimasta

Kun kaikki perheessä sairastavat vuoron perään, ehtii lasten lempielokuvan katsoa riittävän monta kertaa. Sikäli monta kertaa, että siitä ehkä pitää sanoa jotakin. Tällä kertaa katsomisbuumissa sattuu olemaan Disneyn toissavuotinen musiikkielokuva Frozen - huurteinen seikkailu. Onneksi, sillä sen jaksaa aikuinenkin katsoa muutaman kerran, jos ei muuten niin onnistuneen musiikin takia. (Elokuva ylipäätään yllätti positiivisesti, odotin heikompaa kokonaisuutta.)


Lyhykäisyydessään: elokuvan keskiössä on Arendelin kruununperijä, prinsessa Elsa, jolla on syntymästä saakka ollut outoja voimia. Elsa pystyy tahtoessaan jäädyttämään ympäristönsä, luomaan lumikinoksia, loihtimaan lumiukkoja ja sinkoamaan jäätä ympärilleen. Niin voi käydä myös vahingossa ja kohtalokkain seurauksin, erityisesti jos Elsa on peloissaan tai hermostunut. Vahvojen voimiensa takia Elsa eristetään muusta maailmasta, myös pikkusisarestaan Annasta, jota Elsa on leikin keskellä vahingoittanut. Pidä se piilossa, opi hallitsemaan sitä, on vanhempien ohje Elsalle. Mutta haaksirikko vie vanhemmat, Elsa ja Anna jäävät kahden - ja Elsa yksin voimiensa kanssa. Salaisuus paljastuu maailmalle päivänä, jona Elsa kruunataan Arendelin kuningattareksi. Elsa pakenee yksinäisyyteen vuorille ja jättää mennessään ikuisen talven Arendelin ylle.


Tarinan jatkolla ei ole tämän kirjoituksen kannalta merkitystä, sillä olen kiinnostunut nimenomaan voimasta, voiman löytämisestä, sen käyttämisestä ja hallitsemisesta. Meillä kaikillahan on sisäisiä voimia, jokaisella omanlaisiaan, ja voimme oppia tuntemaan ja käyttämään niitä tutkimalla itseämme ja maailmaa ympärillämme. Keräämme jatkuvasti tietoa kaikesta mitä näemme, koemme ja tunnemme. Ne ovat rakennusaineita oman itsen ymmärtämiseen. Mutta ymmärrys vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä - ja ajattelua. On rehellisesti todettava mitä on ollut, päästettävä irti ja annettava tilaa uudelle.


Jotta voi ymmärtää itseään, on uskallettava kohdata itsensä kaikissa tilanteissa: niissäkin, joissa käyttäytyy aivan toisin kuin toivoisi. On uskallettava katsoa pimeitä kohtia, kaivettava esiin mustapallerot, mörököllit, samperit ja himputit, ja mitä kaikkia niitä vuosien mittaan kertyykään. Niin kauan kuin ne saavat mellastaa vapaasti ja kohtaamatta, omalla voimalla on yleensä vain kaksi vaihtoehtoa: joko se jää puuttumaan osin tai kokonaan, tai sitten se kanavoituu tavoilla, jotka ovat vahingollisia itselle tai toisille ihmisille. Vahvuudet, heikkoudet ja voimat ovat silloin suloisessa sekasotkussa, ja ulos tulee mitä milloinkin. Niin käy elokuvan Elsalle, ja siitä minulla itsellänikin on niin paljon kokemuksia, että niiden läpikäyminen täyttäisi jo kokonaan oman blogin.


Pimeät kohdat eivät koskaan poistu täysin, olemme aina joltain osin arvoituksia itsellemme, aina matkalla kohti uutta, aina askelen päässä ymmärryksestä. Mutta pimeiden kohtien vaatima tila voi pienentyä. Omat pimeät kohtansa voi oppia tunnistamaan ja pistämään järjestykseen, jolloin ne eivät ole elämisen ja olemisen esteenä. Silloin voima pääsee esiin, ja uudet mahdollisuudet ovat edessä.


Jos on pitkään ollut vailla voimaa,  oman voiman löytäminen tuntuu hienolta. Se tuntuu mahtavalta, ja yksi onnistunut esitys voiman löytämisestä on Frozen-elokuvan laulu Taakse jää. Elsa riemuitsee huomatessaan, että voi käyttää voimiaan vapaasti ja luoda niiden avulla ympärilleen kauneutta. Mutta se ei riitä. Voimaa on opittava käyttämään oikein myös muiden ihmisten joukossa. Meillä on voimia, jotta voisimme jakaa niitä ympärillemme ja tehdä toisillemme hyvää. Lisäksi on löydettävä rohkeus päästää toisia lähelle ja osalliseksi omasta elämästään, jotta se on mahdollista. Ja se Elsankin on opittava. Jos käyttää omaa voimaansa singotakseen jääryöppyjä toisten niskaan, tasapainoa omaan elämään tuskin löytyy. On myös mahdollista, että ihmiset ympärillä äänestävät jaloillaan tai antavat samalla mitalla takaisin. Silloin vuorovaikutus ei ole hyvää, ja lopputulos on sen mukainen.


Elsa ottaa aikansa kasvuun yksinäisessä jäälinnassaan - ja oppii lopulta käyttämään voimiaan juuri niin kuin pitääkin: luomaan iloa ja kauneutta kaikkialle ympärilleen. Elsan onnistumiseen tarvitaan kokemus rakkaudesta, joka murtaa kaikki esteet, ja sen Elsalle tarjoaa pikkusisar Anna. Tarina on lasten satua, mutta ei kovin kaukana todellisuudesta. Meillä kaikilla on mahdollisuus löytää omat voimamme ja rakkaus, joka kantaa elämän läpi.

Yksi kala ajatusten virrasta

Takana on kaksi päivää ihmisten tapaamista. Itse asiassa pitäisi mieluummin puhua kohtaamisista, sillä sitä ne ovat olleet. Vaikka tilanteet olivat erilaisia, kaikki ihmiset erilaisia, jokaisella oli tarkoituksensa. Nyt pieni pää on täynnä ajatuksia, jotka odottavat tarttumista ja tarkennusta. Mistä siis aloittaisin?

Päällimmäisenä tunteena on taas kerran kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä olen osakseni saanut. Kiitollisuus kaikille, joita olen kohdannut. Olen saanut käsittämättömän paljon niinä lyhyinä hetkinä, joina olen saanut kuulla toisten ajatuksia ja kokemuksia elämästä ja maailmasta. Tietoa voi lisätä lukemalla, mutta elämään tarvitaan toisia ihmisiä. Tarvitaan ihmisiä tuomaan uutta toisilleen koko olemuksellaan. Tärvitaan läsnäoloa. Tarvitaan yhteyttä, joka tuo voimaa.

Kiitollisuuden takaa pilkistää myös hienoinen ihmetys. Olenko se todella minä, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Minä joka uskallan, minä joka tahdon, minä joka luotan? Ei ole itsestään selvää, että liikun ihmisten joukossa. Olen istunut kotona täydellisen varmana siitä, ettei minun osaamiselleni, olemiselleni ja ajatusmaailmalleni ole todellista kosketuspintaa juuri missään. Olen usein jättäytynyt ulkopuolelle ja yksinäisyyteen. Olen kulkenut ihmisten joukossa vain suorittamassa roolia tai velvollisuutta, antamatta sisältäni mitään - ja päästämättä lähelleni ketään. Olen haudannut rohkeuteni ja unelmani. Nyt olen herättänyt ne henkiin, entistä parempina, entistä selvempinä ja kestävämpinä.

Mitä on tarvittu, jotta elämättömyys on muuttunut elämäksi? Jos sanoista olisi mihinkään, selittäminen olisi helppoa. Mutta sanat ovat vaillinaisia ja petollisia, niissä on liikaa ilmaa, liikaa tulkinnanvaraa. Yritän silti. Monia tapaamiani ihmisiä ja minua yhdistää ajatus siitä, että löytääkseen elämänsä ja oman olemuksensa, ihminen tarvitsee aitoa kohtaamista, tilaa olla ja aikaa etsiä omat voimavaransa. Tarvitaan rohkaisua, kokonaisvaltaista ihmisen huomioimista, rinnalla kulkemista, yhteistä luottamusta ja toivoa tulevaisuudesta. Näitä tarvitsevat kaikki, eivät vain ne, jotka ovat joutuneet elämässään umpikujaan. Näitä asioita ihmiset voivat antaa toisilleen. Silti tuntuu, että niin tapahtuu aivan liian harvoin.

Perheenjäsenet vieraantuvat toisistaan. Ihmisten välinen yhteys katoaa. Koulumaailma on siirtymistä suorituksesta toiseen. Töissä yksi ihminen tekee monen työt. Vapaa-aika on täytetty harrastuksilla. Kiire syö voimat. Tilaa toisille ihmisille ei jää. Muut asiat ovat tärkeämpiä, niitähän kuuluu tehdä! Mutta jos niiden takia yhteys omaan itseen ja toisiin ihmisiin katoaa, mitä sitten jää jäljelle? Tyhjyys.

Oma hyppyni tyhjyydestä tuntemattomaan - elämään - oli pitkä. Se kesti vuosia. Siinä oli pysäkkejä ja välietappeja. Mutta se kannatti. Tyhjyys on täyttynyt asioilla, joita en osannut edes kuvitella. Sydämeni on täyttynyt rakkaudella elämään, ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Sen kanssa on hyvä elää. Jos joskus kadotan yhteyden, osaan löytää sen uudelleen. Ja senkin kanssa on hyvä elää.

Hyvää ihmistä etsimässä

Viime syksynä kiersin monilla kouluilla kokemusasiantuntijana: kerroin siitä, miltä tuntuu sairastaa syömishäiriötä ja toipua. Vierailut eivät olleet vain tiedon jakamisen kokemuksia vaan oppimiskokemuksia puolin ja toisin. Puheenvuoroni herättivät kuulijoissa sekä tunteita, ajatuksia että kysymyksiä. Vastailin parhaani mukaan kysymyksiin salailusta, hoidosta ja toipumisesta. Osa kysymyksistä on kuitenkin saanut minut pohtimaan asioita vielä jälkeenpäin. Erään kouluvierailun jälkeen mieltäni jäi vaivaamaan kysymys siitä, miten syömishäiriö voi näyttäytyä sairastavalle tragediana, vaikka paperilla syömishäiriö näyttää juuri siltä, mitä monet lehdet ihmisille suosittelevat.

Niinpä. On helppoa vastata jättävänsä naistenlehdet lukematta siksi, että niiden käsitys elämästä on yksioikoinen ja oman näkemykseni vastainen. Tuhannet muut lukevat lehtensä ja uskovat siihen, että hyvä ja tehokas ihminen hallitsee syömistään (eli syö vähän ja terveellisesti), liikkuu paljon ja käyttää aikansa suorittamiseen. Kun ohjeita noudattaa riittävän hyvin, huomaa sairastavansa syömishäiriötä – ja olevansa entistä tyytymättömämpi itseensä ja elämäänsä.

Hyväksynnän hakeminen ulkoisista tekijöistä on petollista. Aina löytyy jokin asia, joka ei onnistu, vaikka noudattaisikin kaikkia mahdollisia ohjeita. Aina löytyy jotakin parannettavaa. Aina tapahtuu virheitä ja erehdyksiä. Aina löytyy joku, jonka mielestä et ole täydellinen. Se joku olet sinä. Ihmisellä on näet vuosisatainen halu löytää sekä itsestään että ympäristöstään aina jotakin parannettavaa. Se on ihmisen siunaus, sen avulla kehitytään ja mennään eteenpäin. Mutta se on myös ihmisen kirous, joka pahimmillaan johtaa itsearvostuksen menettämiseen ja jatkuvaan tyytymättömyyden tilaan.

Syömishäiriössä ulkoiset vaatimukset muuttuvat sisäisiksi. Ne kasvavat osaksi arkea ja vahvistuvat koko elämää ohjaaviksi pakoiksi. Ne käskevät ponnistelemaan vielä hieman enemmän, tavoittelemaan vielä parempaa ja venyttämään oman sietokyvyn äärimmilleen joka päivä. Ne vievät oikeuden lepoon, uneen ja ravintoon, oikeuden ystäviin ja ihmissuhteisiin, oikeuden iloon ja hyvään oloon. Elämästä tulee sairauden rytmittämää selviytymistaistelua, taiteilua elämän ja elämättömyyden välillä.

Tämä on kaukana siitä ihanteesta, jonka lehdet meille välittävät. Mutta kuka näkee kuvissa hymyilevien ihmisten taakse? Kenellä on oikeus määrittää, mistä toisen ihmisen hyvinvointi rakentuu? Kun oivaltaa, ettei omaa hyvinvointia voi rakentaa ulkoisten asioiden, toisten ihmisten mielipiteiden tai yhteiskunnan vaatimusten varaan, on jo pitkällä. Hyvä ihminen syntyy sisäisestä voimasta, rohkeudesta, rakkaudesta ja luottamuksesta. 

Hyväksi ihmiseksi ei tulla suorittamalla, sillä siihen riittää pelkkä olemassaolo omaa itseä ja toisia ihmisiä arvostaen. Kaikki ainekset kehittyä, kasvaa ja oppia ovat olemassa meissä itsessämme. Ne voi löytää kääntämällä katseen omaan itseen: rakentavan, hyväksyvän, eheyttävän ja uutta luovan katseen. Sellaisia katseita toivon itseltäni tänä vuonna - ja aina. 

Tyhjästä hyppään uuteen

Tänään vein lapset pulkkamäkeen. Odotin, että lapset laskevat innoissaan mäkeä ja me aikuiset kannustamme vieressä. Vaan toisin kävi. Toinen tyttäreni käytti ensimmäiset puoli tuntia siihen, että yritti laskea liukurilla hyppyriin. Kun se viimein onnistui, lento oli huima ja päättyi selälleen kovaksi tamppautuneeseen lumeen. Tyttö päätyi liukumäen alle huilaamaan ja jatkoi sitten touhuilua puistossa. Nuorempi tyttöni taas ilmoitti, ettei laske mäkeä lainkaan, ja kulki omia teitään sinne ja tänne. Minä hihkuin yksinäni mäen alla: ”Katsokaa, miten pitkälle pääsin!” Ja ne, jotka täpärästi välttivät syöksyn pusikkoon rattikelkalla, eivät suinkaan olleet lapset vaan me vanhemmat.


Minulle tilanne oli merkki, suorastaan käsky palauttaa itseni tyhjään, odotusten nollatilaan. Tarvitsin taas muistutuksen, tärkeän muistutuksen siitä, ettei pitäisi odottaa mitään, ei ennakoida, ei suunnitella tapahtumia etukäteen. Ennakolta tehdyt toiveet ja odotukset kahlitsevat mieltämme: tilanteen toteutuma ja kokemus on vaikea ottaa vastaan, jos odotukset eivät täytykään. Hetkessä eläminen ja tilaisuuksiin tarttuminen on mahdotonta jos kaikki on suunniteltu valmiiksi etukäteen. Riittää, että suhtautuu eteen tuleviin asioihin ja tilanteisiin uteliaasti, rohkeasti ihmetellen ja hyvään luottaen. Sen jälkeen voi vain ottaa vastaan sen mitä tulee.


Itse olen elänyt vuosikausia suunnitelmien, sääntöjen, pelkojen ja pimeyden maailmassa. Olen paikannut puuttuvaa itsearvostusta pitämällä itseäni nälässä – liikkumalla, opiskelemalla ja suorittamalla vuosi toisensa jälkeen. Itsearvostusta ei sillä tavoin löytynyt, mutta masennus sai kyllä lisää mässäiltävää. Päädyin tilanteeseen, jossa näin jokaisen tekoni ja liikkeeni mahdollisen katastrofin alkuna. Odotin kauhulla lopullista iskua – kunnes päätin tehdä muutoksen.


Siitä muutoksesta syntyi hiljalleen toisenlainen, uusi tapa elää. Ehkä pikku hiljaa uskallan sanoa, että syntyi toisenlainen elämäntapa.


Muutoksesta syntyi myös ajatus kirjoittaa kokemuksiani ja ajatuksiani toisten luettavaksi. En kenties sano mitään uutta, sillä elämään liittyvät kysymykset ovat askarruttaneet ihmisiä vuosituhanten ajan. Mutta jos kuitenkin päädyit lukemaan tätä kirjoitusta, uskon, että sillä on jokin tarkoitus. Etsi se tarkoitus. Älä odota mitään. Sillä minäkään en odota. Jään tyhjään, katson ja otan vastaan.