Viime syksynä kiersin monilla kouluilla kokemusasiantuntijana: kerroin siitä, miltä tuntuu sairastaa syömishäiriötä ja toipua. Vierailut eivät olleet vain tiedon jakamisen kokemuksia vaan oppimiskokemuksia puolin ja toisin. Puheenvuoroni herättivät kuulijoissa sekä tunteita, ajatuksia että kysymyksiä. Vastailin parhaani mukaan kysymyksiin salailusta, hoidosta ja toipumisesta. Osa kysymyksistä on kuitenkin saanut minut pohtimaan asioita vielä jälkeenpäin. Erään kouluvierailun jälkeen mieltäni jäi vaivaamaan kysymys siitä, miten syömishäiriö voi näyttäytyä sairastavalle tragediana, vaikka paperilla syömishäiriö näyttää juuri siltä, mitä monet lehdet ihmisille suosittelevat.
Niinpä. On helppoa vastata jättävänsä naistenlehdet lukematta siksi, että niiden käsitys elämästä on yksioikoinen ja oman näkemykseni vastainen. Tuhannet muut lukevat lehtensä ja uskovat siihen, että hyvä ja tehokas ihminen hallitsee syömistään (eli syö vähän ja terveellisesti), liikkuu paljon ja käyttää aikansa suorittamiseen. Kun ohjeita noudattaa riittävän hyvin, huomaa sairastavansa syömishäiriötä – ja olevansa entistä tyytymättömämpi itseensä ja elämäänsä.
Hyväksynnän hakeminen ulkoisista tekijöistä on petollista. Aina löytyy jokin asia, joka ei onnistu, vaikka noudattaisikin kaikkia mahdollisia ohjeita. Aina löytyy jotakin parannettavaa. Aina tapahtuu virheitä ja erehdyksiä. Aina löytyy joku, jonka mielestä et ole täydellinen. Se joku olet sinä. Ihmisellä on näet vuosisatainen halu löytää sekä itsestään että ympäristöstään aina jotakin parannettavaa. Se on ihmisen siunaus, sen avulla kehitytään ja mennään eteenpäin. Mutta se on myös ihmisen kirous, joka pahimmillaan johtaa itsearvostuksen menettämiseen ja jatkuvaan tyytymättömyyden tilaan.
Syömishäiriössä ulkoiset vaatimukset muuttuvat sisäisiksi. Ne kasvavat osaksi arkea ja vahvistuvat koko elämää ohjaaviksi pakoiksi. Ne käskevät ponnistelemaan vielä hieman enemmän, tavoittelemaan vielä parempaa ja venyttämään oman sietokyvyn äärimmilleen joka päivä. Ne vievät oikeuden lepoon, uneen ja ravintoon, oikeuden ystäviin ja ihmissuhteisiin, oikeuden iloon ja hyvään oloon. Elämästä tulee sairauden rytmittämää selviytymistaistelua, taiteilua elämän ja elämättömyyden välillä.
Tämä on kaukana siitä ihanteesta, jonka lehdet meille välittävät. Mutta kuka näkee kuvissa hymyilevien ihmisten taakse? Kenellä on oikeus määrittää, mistä toisen ihmisen hyvinvointi rakentuu? Kun oivaltaa, ettei omaa hyvinvointia voi rakentaa ulkoisten asioiden, toisten ihmisten mielipiteiden tai yhteiskunnan vaatimusten varaan, on jo pitkällä. Hyvä ihminen syntyy sisäisestä voimasta, rohkeudesta, rakkaudesta ja luottamuksesta.
Hyväksi ihmiseksi ei tulla suorittamalla, sillä siihen riittää pelkkä olemassaolo omaa itseä ja toisia ihmisiä arvostaen. Kaikki ainekset kehittyä, kasvaa ja oppia ovat olemassa meissä itsessämme. Ne voi löytää kääntämällä katseen omaan itseen: rakentavan, hyväksyvän, eheyttävän ja uutta luovan katseen. Sellaisia katseita toivon itseltäni tänä vuonna - ja aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti