Päällimmäisenä tunteena on taas kerran kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä olen osakseni saanut. Kiitollisuus kaikille, joita olen kohdannut. Olen saanut käsittämättömän paljon niinä lyhyinä hetkinä, joina olen saanut kuulla toisten ajatuksia ja kokemuksia elämästä ja maailmasta. Tietoa voi lisätä lukemalla, mutta elämään tarvitaan toisia ihmisiä. Tarvitaan ihmisiä tuomaan uutta toisilleen koko olemuksellaan. Tärvitaan läsnäoloa. Tarvitaan yhteyttä, joka tuo voimaa.
Kiitollisuuden takaa pilkistää myös hienoinen ihmetys. Olenko se todella minä, kaikkien näiden vuosien jälkeen? Minä joka uskallan, minä joka tahdon, minä joka luotan? Ei ole itsestään selvää, että liikun ihmisten joukossa. Olen istunut kotona täydellisen varmana siitä, ettei minun osaamiselleni, olemiselleni ja ajatusmaailmalleni ole todellista kosketuspintaa juuri missään. Olen usein jättäytynyt ulkopuolelle ja yksinäisyyteen. Olen kulkenut ihmisten joukossa vain suorittamassa roolia tai velvollisuutta, antamatta sisältäni mitään - ja päästämättä lähelleni ketään. Olen haudannut rohkeuteni ja unelmani. Nyt olen herättänyt ne henkiin, entistä parempina, entistä selvempinä ja kestävämpinä.
Mitä on tarvittu, jotta elämättömyys on muuttunut elämäksi? Jos sanoista olisi mihinkään, selittäminen olisi helppoa. Mutta sanat ovat vaillinaisia ja petollisia, niissä on liikaa ilmaa, liikaa tulkinnanvaraa. Yritän silti. Monia tapaamiani ihmisiä ja minua yhdistää ajatus siitä, että löytääkseen elämänsä ja oman olemuksensa, ihminen tarvitsee aitoa kohtaamista, tilaa olla ja aikaa etsiä omat voimavaransa. Tarvitaan rohkaisua, kokonaisvaltaista ihmisen huomioimista, rinnalla kulkemista, yhteistä luottamusta ja toivoa tulevaisuudesta. Näitä tarvitsevat kaikki, eivät vain ne, jotka ovat joutuneet elämässään umpikujaan. Näitä asioita ihmiset voivat antaa toisilleen. Silti tuntuu, että niin tapahtuu aivan liian harvoin.
Perheenjäsenet vieraantuvat toisistaan. Ihmisten välinen yhteys katoaa. Koulumaailma on siirtymistä suorituksesta toiseen. Töissä yksi ihminen tekee monen työt. Vapaa-aika on täytetty harrastuksilla. Kiire syö voimat. Tilaa toisille ihmisille ei jää. Muut asiat ovat tärkeämpiä, niitähän kuuluu tehdä! Mutta jos niiden takia yhteys omaan itseen ja toisiin ihmisiin katoaa, mitä sitten jää jäljelle? Tyhjyys.
Oma hyppyni tyhjyydestä tuntemattomaan - elämään - oli pitkä. Se kesti vuosia. Siinä oli pysäkkejä ja välietappeja. Mutta se kannatti. Tyhjyys on täyttynyt asioilla, joita en osannut edes kuvitella. Sydämeni on täyttynyt rakkaudella elämään, ihmisiin ja kaikkeen olevaan. Sen kanssa on hyvä elää. Jos joskus kadotan yhteyden, osaan löytää sen uudelleen. Ja senkin kanssa on hyvä elää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti