Vain muutaman muskelin tähden

Eilen vietin päiväni Helsingissä. Huvittelemassa, kyllä, mutta myös kuuntelemassa Etelän-SYLIn järjestämää luentoa Kehonkuva ja syömishäiriöt miehillä. Kehityspsykologian tohtori Rasmus Isomaa Fredrika-klinikalta esitteli sekä omien että toisten tekemien tutkimusten tuloksia nuorten miesten kehonkuvasta ja syömishäiriöistä. Illassa keskusteltiin ja kysyttiin paljon - ja päädyttiin monta kertaa siihen, että miesten syömishäiriöoireilu eroaa naisten oireilusta.

Syömishäiriöitähän on yleensä pidetty naisten sairauksina, jolloin miesten syömishäiriöt jo lähtökohtaisesti jäävät tunnistamatta. Jos oletusarvo on, että miehillä ei ole syömishäiriöitä, niitä tuskin löytyykään. Ja kun ongelmia on tarkasteltu ainoastaan naisten oireilun perusteella, tunnistamisen kriteerit ovat muotoutuneet sen mukaan. Syömishäiriöt ovat siis leimautuneet naistentaudiksi, mikä on osaltaan tehnyt niistä sitä.

Isomaan(kin) saamat tulokset viimeistään kumoavat ajatuksen siitä, ettei miehillä ole syömishäiriöitä. Vääristyneitä kehonkuvia ja käsityksiä omasta painosta on sekä nuorilla naisilla että miehillä - tosin suunta vain on toinen. Nuoret naiset pitävät itseään ylipainoisina, vaikka olisivat alipainoisia tai normaalipainoisia. Nuoret miehet sen sijaan pitävät itseään alipainoisina, vaikka olisivat normaalipainoisia. Huono itsetunto, murrosiän fyysiset ja psyykkiset muutokset, oman kehon jatkuva vertailu ihannekuviin (jotka, ikävä kyllä, ovat lähinnä He Man ja fitness -tyyppisiä) ja nyky-yhteiskunnassa vallitseva visuaalisuus luovat yhdessä mahdollisuuksia sille, että kehon merkitys voi kasvaa liian suureksi. Ja tämä koskee sekä naisia että miehiä.

Kun nuoret naiset paastoavat ja yrittävät säännöstellä syömistään, miehet lähtevät salille tai treenaavat itsensä äärirajoille asti urheiluharrastuksessa. Ero on siinä, että nuorten tyttöjen laihdutusvimmaa ei yleensä hyväksytä. Sen sijaan poikien ja miesten urheilu, menipä se sitten liiallisuuksiin tai ei, on asiaankuuluvaa miehisyyttä. Kuka kysyy nuorilta miehiltä, onko treenaus iloa vai pakkomiellettä? Kuka kysyy, miten nuori mies suhtautuu omaan kehoonsa ja urheiluun? Kuka mmiettii nuoren miehen kanssa, miten omaa kehoa voi kuunnella, huoltaa ja hemmotella? Naisillehan pieni hemmottelu on ehdottomasti kehoon liittyvä asia. Kampaajalla käyminen, vaahtokylpy tai suklaanautinto - akkamaisia juttuja. Kuitenkin me kaikki tarvitsemme kykyä kuunnella ja tunnistaa kehon viestejä ja pitää huolta itsestämme.

Hemmottelun akkamaisuuteen vaikuttanee se luennollakin esiin nostettu seikka, että miesten kehoa pidetään helposti eräänlaisena koneena: sillä tehdään ja suoritetaan, näytetään ja voitetaan. Miehistä kehoa suorastaan kuuluu harjoittaa ja vahvistaa. Vaikka, ainakin tietääkseni, olen nainen, tunnistin tästä itseni teini-iässä. Henkisesti monin tavoin lyöty tyttö päätti ponnistaa fyysisesti. Nälän kanssa eläminen ja jatkuva fyysinen harjoittelu nimittäin toivat alkuun tuloksia. Saatoin kilvoitella kestävyydessä tai nopeudessa poikienkin kanssa. Minussa oli sittenkin edes jotain: kehoni oli kone, jota saatoin piiskata eteenpäin, aina äärirajoille asti - kunnes nälkä aikanaan vei fyysisetkin voimat.

Mutta miksi keho ja ulkonäkö sitten ovat niin merkityksellisiä asioita? Tottahan toki, jokainen meistä joutuu elämään kehonsa kanssa syntymästä kuolemaan asti. Nykytekniikka antaa mahdollisukksia sekä sisäisiin että ulkoisiin korjauksiin, mutta ne tuskin ovat olennaisia (lukuun ottamatta silloin, kun on kyse hengissä selviämisestä). Olennainen kysymys on, kuinka itse suhtautuu omaan itseensä ja kehoonsa, millaisin silmin peiliin katselee ja millaisia merkityksiä kuvalle antaa. Jos sisäinen kriitikko ja orjapiiskuri on vallassa, mikään ei ole koskaan riittävän hyvää. Armollisemmalla suhtautumisella jotain hyvääkin löytyy. Hyväksyvällä katseella sen sijaan voi tehdä hyvää itselleen.

Mutta maailma puhuu toisin. Vanhoja sananparsia sisäisestä kauneudesta ja pintakiillon pettävyydestä riittää pilvin pimein, mutta ne ovat vain sanahelinää. Jos katsoo ympärilleen, ei tarvitse olla järjen jättiläinen älytäkseen, millaisia arvoja ympäröivä kuvamaailma meille syöttää. Uutisissa otsikoidaan tutkimuksia ulkonäön merkityksestä koulussa, työelämässä ja sosiaalisissa suhteissa. Kaikki ne vahvistavat ajatusta siitä, että ulkonäkö on keskeinen ja merkityksellinen asia ihmisen elämässä. Lopputulos on se, että ihmiset ovat valmiita riskeeraamaan henkisen hyvinvointinsa, elämänsä ja onnellisuutensa, jotta saisivat kehonsa näyttämään ihanteeliselta. Moni on valmis näkemään rajattomasti vaivaa - vain muutaman muskelin tähden.

Kuoripuhetta

Olen asunut tässä kehossa syntymästäni asti. Olen kasvanut siinä, olen siinä kiinni. Olen katsonut kehoani tuhannet kerrat, olen koskenut, tunnustellut ja tarkkaillut. Tunnen sen. Siltikään en oikein tunne olevani kotona. Toisinaan tuntuu jopa siltä, että elän puun ja kuoren välissä.

Olen pitkään ollut sitä mieltä, että ilman sielua, henkeä tai mieltä - millä nimellä kukakin sitä haluaa kutsua - tällä keholla ei olisi virkaa. Keho on sielun koti, ilman kehoa se ei voi olla tällä tavoin näkyvissä tai olemassa. Ja koska sieluni on sidottu tähän kehoon, olisi kai viisainta oppia iloitsemaan myös fyysisestä olemassaolosta. Miksi en saisi nauttia olemassaolostani kaikin mahdollisin tavoin?

Yhtään järkevää syytä en keksi, mutta helppoa se ei ole. Vaikka keho on pelkkää kuorta, se on hyvin henkilökohtainen kuori. Kenties siksi jokin minussa muistaa kaikki loukkaukset kehoani kohtaan. Ne ovat piirtyneet musitiin iholle, kaivautuneet ihon alle, tulleet osaksi minua. Ja ne kummittelevat ajatusten takana, jossakin niin syvällä, etten tahdo saada kaivettua niitä esiin.

Kysymyksiä on noussut esiin sitäkin enemmän. Miten minä voisin nauttia kehosta, joka ei ole pystynyt voimillaan puolustamaan minua silloin kun olisi tarvinnut? Miten minä voisin nauttia kehosta, jota on katsottu arvostellen, nauraen ja väheksyen? Miten minä voisin nauttia kehosta, joka ei ole kelvannut, ei ole ollut riittävän hyvä? Miten voisin hyväksyä osaksi omaa itseäni jotakin sellaista, mitä toiset eivät ole kunnioittaneet?

Koska sisäänrakennettuun kuvaan omasta kehostani liittyy paljon negatiivisuutta, on ollut vaikea sietää kehoni katsomista ihaillen tai haluten. Sillä keho en ole minä, se on vain heijastus tai aavistus olemassaolostani. Se, joka näkee kehoni, ei näe olemustani kehon takana. Se joka kohtaa olemukseni, kohtaa myös kehoni - ja luultavasti huomaa, etten vieläkään osaa arvostaa kehoani kuin osittain.

Samalla rakkaudella, jolla kohtelen omaa sieluani, minun pitäisi kohdella myös kehoani: antaa sille kaikkea, mitä se tarvitsee. Se näet osaa varsin hyvin kertoa minulle, milloin tulee kohdelluksi kaltoin. Silloin oma energiakin keskittyy fyysiseen ja tärkeämmät asiat jäävät huomiota vaille. Kehon väheksyminen hiertää omaa olemista, sillä keho on osa kokonaisuutta. Epävakaa suhde omaan kehoon voi myös häiritä ihmissuhteita, sillä keho on vuorovaikutuksen työväline.

Joskus keskenkasvuisena ajattelin, että pystyisin arvostamaan kehoani paremmin, jos olisin kaunis. Sittemmin ajattelin, ettei kehoa tarvitse arvostaa, koska se ei ole ansainnut sitä. Nyt ajattelen, että ei ole yhdentekevää, mitä kehostani ajattelen ja miten sitä kohtelen. Entä jos näkisin kehoni rajoitteiden ja puutteiden sijaan mahdollisuutena? Se antaa minulle mahdollisuuden nauttia vauhdista, jonka ehdin kerätä hiihtäessäni peltoaukean laidasta laitaan. Se antaa minulle mahdollisuuden kuulla, nähdä, puhua ja koskettaa. Se antaa minulle mahdollisuuden tulla ja mennä, kokea ja tuntea, kohdata toisia ihmisiä.

Keho on tärkein työvälineeni, elämän työväline. Ennen kaikkea se tarvitsee rakkautta ja arvostusta siksi, että ainoastaan kehon avulla minulla on mahdollisuus olla kokonainen.

Ajattelen, olen olemassa

Ajattelusta on tullut minulle elämisen ehto. Itse asiassa se on ollut sitä varmasti aina. Ajatteluhan on parhaimmillaan sekä ihmistä itseään että ympäristöä rikastavaa. Vaikka puhumme länsimaisesta sivistyksestä, ajattelua arvostetaan aivan liian vähän. Ihmisen elämässä keskeisiksi asioiksi nostetaan liian usein raha, opinto-, työ- ja urheilumenestys ja ulkoiset elämän vaatimukset. Mihin ajattelua sitten tarvitaan, kun ihmisillä on kaikkea mitä kuvitella saattaa?

Ajattelua tarvitaan elämiseen. Jollen ajattele, en ole olemassa. Elän rikasta sisäistä elämää silloinkin, kun ulkoisesti tapahtuu hyvin vähän. Tarvitsen ajatuksiani, jotta voin laajentaa käsitystä itsestäni, toisista ihmisistä ja maailmasta. Tarvitsen ajatuksiani, jotta voin tuntea, kokea, oppia ja ymmärtää. Siksi onkin mielenkiintoista, että juuri ajatteluni on tuottanut minulle paljon kipua elämäni aikana.

Kasvoin ympäristössä, jossa asioiden pohtimiselle ei ollut tilaa. Jollei ottanut vastaan valmiiksi annettua mielipidettä tai näkökulmaa, oli paras pysyä hiljaa. Opin siis olemaan vaiti. Opin siihen, että ajatuksiani ei arvosteta. Opin siihen, ettei mielipiteilläni tai tunteillani ole merkitystä, koska jollakulla toisella oli jo valmiiksi tieto siitä, mitä olen, mitä koen tai mitä ajattelen.

Oppimiselle ja ajattelulle annettiin arvoa ainoastaan silloin, kun se palveli koulumaailmaa: toisin sanoen silloin, kun käytin taitojani koulutiedon omaksumiseen tai vaikkapa ainekirjoitukseen. Silloinkin arvostus tuli ainoastaan joiltakin tahoilta, toisaalla se herätti kateutta ja vihaa. Ja silloinkin muistettiin kyllä sanoa, että koulunerot eivät pärjää todellisessa elämässä. Samalla sain jatkuvia tölväyksiä siitä, että elämäntapani oli ajatteluni tavoin pikemminkin luova kuin järjestelmällinen.

Ajatuduin ahtaalle. Minulla oli taitoja, mutta niitä ei arvostettu. Ajatteluni oli väärää, sille ei ollut tilaa. Olin syvästi viallinen yksilö, jonka oli pakko muuttua. Samalla kun ajoin itseäni konkreettisella tasolla kohti systemaattisuutta, ajatteluuni iskostui kontrollin, täydellisyyden tavoittelun ja itsensä pakottamisen kulttuuri. Abstraktilla tasolla luovuus säilyi, ainakin osittain, mutta muuten yritin mahduttaa sekä ajatteluni että toimintani ympäristön tiukkoihin raameihin – ja voin huonosti.

Jossakin sisällä ymmärsin, että tein väärin itseäni kohtaan. Mutta oma sisäinen ääni muuttui sitä hiljaisemmaksi, mitä kauemmin sitä lytättiin. Tilalle tuli ympäristön ääni, vaatimusten ääni. Mitä enemmän ajatteluni ahtautui, sitä suurempia vaikeuksia alkoi olla tunne-elämässä, ihmissuhteissa ja elämänhallinnassa. Mitä enemmän annoin periksi, suoritin ja taivuin vaatimuksiin, sitä huonommin voin itseni kanssa. Jokainen omasta äänestä luopumisen askel heikensi myös arvostusta omaa itseä kohtaan. En ollut mitään muuta kuin suorituskone, ajatusraunio, muodoton möhkäle.

Sama polku oli kuljettava toisin päin, jotta sain taas kiinni sisäisestä minästäni, todellisesta äänestäni. Olen joutunut taistelemaan saadakseni luvan ajatella ja olla tavalla, joka on minulle luonteenomainen. Eniten olen joutunut taistelemaan itseni kanssa, sillä vaatimuksiin mitoitetut ajatukset ja toimintatavat pysyvät sitekästi mukana, vaikka olosuhteet muuttuisivatkin matkan varrella.

Ja oliko kaikki vaivan arvoista? Takuulla.

Puhu minulle rakkaudesta

Paluu Coelhon teokseen Zahir on väistämättä paluu rakkauden ajatteluun. Rakkaus tuntuu olevan aihe, johon palaan yhä uudestaan, enkä siltikään saa siitä kunnollista otetta. (Siksi voikin olla, ettei tässä tekstissä ole sen paremmin päätä kuin häntää.) Mistä puhumme, kun puhumme rakkaudesta? Parisuhteesta? Perheestä? Ystävyydestä? Tunteesta minussa, sinussa vai meidän välillämme? Rakastumisen huumasta, pysyvästä liekistä, kiintymyksestä vai yhteisestä matkasta?

Ehkä puhumme niistä kaikista. Ehkä jokaisella on oma näkemyksensä, ja hyvä niin. Minulle ei ole yksinkertaista määrittää, mitä rakkaus on, sillä se tuntuu pakenevan kaikkia käsitteitä ja ilmenevän monissa eri muodoissa. Rakkaus on. Puhtaimmillaan se on hyvää voimaa, joka ei ehdy ja josta riittää jaettavaksi kaikille, jotka haluavat olla osallisina. Se on omaa etua tavoittelematonta pyrkimystä hyvään. Se pitää elämää yllä ja vie oikeaan suuntaan. "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." Puhki kulunut lainaus Antoine de Saint-Exupéryn teoksesta Pikku Prinssi pitää paikkansa - kunhan todellisen sisimmän äänensä vain osaa ensin kaivaa esille.

Kuten Coelhokin teoksessaan nostaa esiin, meitä ohjataan ajattelemaan rakkautta kahden ihmisen välisenä rakkaussuhteena, jonka kuuluu toteutua ennalta määrättyjen sääntöjen mukaan. Kirjallisuudessa ja elokuvissa sen oikean löytäminen nostetaan elämää suuremmaksi kokemukseksi, täyttymykseksi, joka mullistaa ihmisen olemassaolon ja pelastaa vanhasta pahasta. Siitä tehdään unelma, johon on helppo uskoa. Siitä tehdään unelma, joka on helppo romuttaa kerta toisensa jälkeen.

Tietenkin ihmissuhteet tuovat elämään lisää sisältöä, olivatpa ne sitten parisuhteita tai ystävyyssuhteita. Mutta ne eivät pelasta ihmistä omalta itseltään tai käsittelemättömiltä asioilta. Rakastuneen on kenties helppo kuvitella, että tästä eteenpäin ongelmat ratkeavat itsestään tai että toinen ihminen on ratkaisu kaikkeen, ehtymätön hyvän olon lähde. Siksi äkkirakastuneen kenties on yhtä nopeasti helppo huomata, ettei olekaan enää rakastunut. Väärällä pohjalla liikkeelle lähtenyt rakkaus ei jaksa elää. Väärällä tavalla ylläpidetty rakkaus ei tuo sitä hyvää, mitä rakkauden oikeastaan pitäisi ihmisille antaa. Rakkaus tarvitsee tilaa, luottamusta ja vapautta hengittää. Jos rakkaus kahlitaan aamupuuroon, kiireeseen ja kohtaamattomuuteen, saattaa löytää itsensä onnettomasta rakkaussuhteesta tai pahimmillaan suhteesta, jossa rakkaus ei ole enää läsnä.

Ihmissuhteissa, etenkin läheisissä, on lopulta aina kyse tunteista: jollei tunne mitään, ei suhdetta ole. Jos minussa itsessäni ei ole rakkautta, ei sitä ole ihmissuhteissanikaan. Siksi on kai väistämätöntä ajatella, että hyvien ihmissuhteiden luominen lähtee siitä, että luo hyvän suhteen omaan itseensä ja elämäänsä. Avoimuus omaa itseä kohtaan mahdollistaa avoimuuden myös toisia kohtaan. Silloin rakkaudellekin jää tilaa, kaikissa ilmenemismuodoissaan.

Puhu siis minulle rakkaudesta, niin kuin sinä sen näet. Puhu, jotta voin ymmärtää paremmin. Puhu, jotta voin nähdä enemmän.