Ajattelen, olen olemassa

Ajattelusta on tullut minulle elämisen ehto. Itse asiassa se on ollut sitä varmasti aina. Ajatteluhan on parhaimmillaan sekä ihmistä itseään että ympäristöä rikastavaa. Vaikka puhumme länsimaisesta sivistyksestä, ajattelua arvostetaan aivan liian vähän. Ihmisen elämässä keskeisiksi asioiksi nostetaan liian usein raha, opinto-, työ- ja urheilumenestys ja ulkoiset elämän vaatimukset. Mihin ajattelua sitten tarvitaan, kun ihmisillä on kaikkea mitä kuvitella saattaa?

Ajattelua tarvitaan elämiseen. Jollen ajattele, en ole olemassa. Elän rikasta sisäistä elämää silloinkin, kun ulkoisesti tapahtuu hyvin vähän. Tarvitsen ajatuksiani, jotta voin laajentaa käsitystä itsestäni, toisista ihmisistä ja maailmasta. Tarvitsen ajatuksiani, jotta voin tuntea, kokea, oppia ja ymmärtää. Siksi onkin mielenkiintoista, että juuri ajatteluni on tuottanut minulle paljon kipua elämäni aikana.

Kasvoin ympäristössä, jossa asioiden pohtimiselle ei ollut tilaa. Jollei ottanut vastaan valmiiksi annettua mielipidettä tai näkökulmaa, oli paras pysyä hiljaa. Opin siis olemaan vaiti. Opin siihen, että ajatuksiani ei arvosteta. Opin siihen, ettei mielipiteilläni tai tunteillani ole merkitystä, koska jollakulla toisella oli jo valmiiksi tieto siitä, mitä olen, mitä koen tai mitä ajattelen.

Oppimiselle ja ajattelulle annettiin arvoa ainoastaan silloin, kun se palveli koulumaailmaa: toisin sanoen silloin, kun käytin taitojani koulutiedon omaksumiseen tai vaikkapa ainekirjoitukseen. Silloinkin arvostus tuli ainoastaan joiltakin tahoilta, toisaalla se herätti kateutta ja vihaa. Ja silloinkin muistettiin kyllä sanoa, että koulunerot eivät pärjää todellisessa elämässä. Samalla sain jatkuvia tölväyksiä siitä, että elämäntapani oli ajatteluni tavoin pikemminkin luova kuin järjestelmällinen.

Ajatuduin ahtaalle. Minulla oli taitoja, mutta niitä ei arvostettu. Ajatteluni oli väärää, sille ei ollut tilaa. Olin syvästi viallinen yksilö, jonka oli pakko muuttua. Samalla kun ajoin itseäni konkreettisella tasolla kohti systemaattisuutta, ajatteluuni iskostui kontrollin, täydellisyyden tavoittelun ja itsensä pakottamisen kulttuuri. Abstraktilla tasolla luovuus säilyi, ainakin osittain, mutta muuten yritin mahduttaa sekä ajatteluni että toimintani ympäristön tiukkoihin raameihin – ja voin huonosti.

Jossakin sisällä ymmärsin, että tein väärin itseäni kohtaan. Mutta oma sisäinen ääni muuttui sitä hiljaisemmaksi, mitä kauemmin sitä lytättiin. Tilalle tuli ympäristön ääni, vaatimusten ääni. Mitä enemmän ajatteluni ahtautui, sitä suurempia vaikeuksia alkoi olla tunne-elämässä, ihmissuhteissa ja elämänhallinnassa. Mitä enemmän annoin periksi, suoritin ja taivuin vaatimuksiin, sitä huonommin voin itseni kanssa. Jokainen omasta äänestä luopumisen askel heikensi myös arvostusta omaa itseä kohtaan. En ollut mitään muuta kuin suorituskone, ajatusraunio, muodoton möhkäle.

Sama polku oli kuljettava toisin päin, jotta sain taas kiinni sisäisestä minästäni, todellisesta äänestäni. Olen joutunut taistelemaan saadakseni luvan ajatella ja olla tavalla, joka on minulle luonteenomainen. Eniten olen joutunut taistelemaan itseni kanssa, sillä vaatimuksiin mitoitetut ajatukset ja toimintatavat pysyvät sitekästi mukana, vaikka olosuhteet muuttuisivatkin matkan varrella.

Ja oliko kaikki vaivan arvoista? Takuulla.