Ehkä puhumme niistä kaikista. Ehkä jokaisella on oma näkemyksensä, ja hyvä niin. Minulle ei ole yksinkertaista määrittää, mitä rakkaus on, sillä se tuntuu pakenevan kaikkia käsitteitä ja ilmenevän monissa eri muodoissa. Rakkaus on. Puhtaimmillaan se on hyvää voimaa, joka ei ehdy ja josta riittää jaettavaksi kaikille, jotka haluavat olla osallisina. Se on omaa etua tavoittelematonta pyrkimystä hyvään. Se pitää elämää yllä ja vie oikeaan suuntaan. "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." Puhki kulunut lainaus Antoine de Saint-Exupéryn teoksesta Pikku Prinssi pitää paikkansa - kunhan todellisen sisimmän äänensä vain osaa ensin kaivaa esille.
Kuten Coelhokin teoksessaan nostaa esiin, meitä ohjataan ajattelemaan rakkautta kahden ihmisen välisenä rakkaussuhteena, jonka kuuluu toteutua ennalta määrättyjen sääntöjen mukaan. Kirjallisuudessa ja elokuvissa sen oikean löytäminen nostetaan elämää suuremmaksi kokemukseksi, täyttymykseksi, joka mullistaa ihmisen olemassaolon ja pelastaa vanhasta pahasta. Siitä tehdään unelma, johon on helppo uskoa. Siitä tehdään unelma, joka on helppo romuttaa kerta toisensa jälkeen.
Tietenkin ihmissuhteet tuovat elämään lisää sisältöä, olivatpa ne sitten parisuhteita tai ystävyyssuhteita. Mutta ne eivät pelasta ihmistä omalta itseltään tai käsittelemättömiltä asioilta. Rakastuneen on kenties helppo kuvitella, että tästä eteenpäin ongelmat ratkeavat itsestään tai että toinen ihminen on ratkaisu kaikkeen, ehtymätön hyvän olon lähde. Siksi äkkirakastuneen kenties on yhtä nopeasti helppo huomata, ettei olekaan enää rakastunut. Väärällä pohjalla liikkeelle lähtenyt rakkaus ei jaksa elää. Väärällä tavalla ylläpidetty rakkaus ei tuo sitä hyvää, mitä rakkauden oikeastaan pitäisi ihmisille antaa. Rakkaus tarvitsee tilaa, luottamusta ja vapautta hengittää. Jos rakkaus kahlitaan aamupuuroon, kiireeseen ja kohtaamattomuuteen, saattaa löytää itsensä onnettomasta rakkaussuhteesta tai pahimmillaan suhteesta, jossa rakkaus ei ole enää läsnä.
Ihmissuhteissa, etenkin läheisissä, on lopulta aina kyse tunteista: jollei tunne mitään, ei suhdetta ole. Jos minussa itsessäni ei ole rakkautta, ei sitä ole ihmissuhteissanikaan. Siksi on kai väistämätöntä ajatella, että hyvien ihmissuhteiden luominen lähtee siitä, että luo hyvän suhteen omaan itseensä ja elämäänsä. Avoimuus omaa itseä kohtaan mahdollistaa avoimuuden myös toisia kohtaan. Silloin rakkaudellekin jää tilaa, kaikissa ilmenemismuodoissaan.
Puhu siis minulle rakkaudesta, niin kuin sinä sen näet. Puhu, jotta voin ymmärtää paremmin. Puhu, jotta voin nähdä enemmän.
"Menestyselokuvien happy end, jossa rakastavaiset syleilevät kameran vetäytyessä taaksepäin, merkitsee kaikkien elokuvan kuluessa esiin nostttujen ongelmien ratkaisua. He ovat löytäneet toisensa, he menevät naimisiin, nyt kaikki on näköjään järjestyksessä. Tietenkään tämä ei ole totta, ja tällaiseen pystyy vain kansa, joka sieluttaa avioliittoinstituutioon salaperäisen mahdin. Tämä kansa huolehtii mieliongelmastaan enemmän kuin mistään muusta eikä halua myöntää epäonnistumista. Tilaston mukaan kolmannes kaikista aviovaimoista myöntää tehneensä syrjähyppyjä. Kolme neljäsosaa naisista ei rakasta aviomiestään mutta ei halua avioeroakaan lasten vuoksi tai mukavuussyistä. Tässä piilee elokuvatuotantomme seksiongelma, sllä juuri tälle yleisölle meidän on määrä tehdä elokuvia ja antaa sille elokuvissa sitä, mitä siltä kotona puuttuu. Tästä johtuu kuihtumaton mielenkiinto rakkaustarinoita kohtaan ja itsesuggestio, jonka kautta avioliitto näyttäytyy lopullisena ratkaisuna." (Fritz Lang)
VastaaPoista