Viikon tärkein päivä taisi kaiken keskellä olla torstai. Merkittäviä tapahtumia oli monta: Kävin kävelemässä ystävän kanssa ja samalla virittäytymässä päivän teemaan, kehollisuuteen, ja jakamassa koko joukon tärkeitä tai vähemmän tärkeitä ajatuksia. Illan päätteeksi pidettiin yhdistyksen vuosikokous, jonka valmisteluun käytin alkuvuodesta paljon aikaa. Sitä ennen oli kuitenkin olennaisin, luentotilaisuus Pieni matka omaan kehoon. Meri Toivanen Fysioterapia Eheästä kertoi meille, mitä psykofyysisessä fysioterapiassa tapahtuu ja mitä apua siitä voi olla silloin, kun yhteys omaan kehoon on kadonnut tai vääristynyt. Samalla sivuttiin monia tärkeitä kehollisuuteen liittyviä asioita - ja minussa, toisinaan itseäni ikisairastavaksikin nimittävässä, lähti jotakin liikkeelle.
Ehkä asiat eivät nousseet pintaan ainoastaan luentotilaisuuden takia. Pohjalla oli aiemmin viikolla aloitettu kirjoitustyö, joka on vaivannut mieltäni aivan riittävän paljon. Lisäksi olen viime aikoina keskustellut kehoon liittyvistä asioista paljon ja monien eri ihmisten kanssa. Tähän blogiinkin on päätynyt yksi kirjoitus kehollisuudesta. Aihe on siis minulle hyvin ajankohtainen: opin koko ajan lisää siitä, mikä kehoni on ja mitä sillä voi tehdä. Yritän myös vaivihkaa muuttaa suhtautumista kehooni sallivammaksi, armollisemmaksi ja kannustavammaksi. Toisinaan huomaan edistystä. Toisinaan huomaan huijaavani itseäni.
Jos syömishäiriö on jossakin tiukasti kiinni niin kehossa. Olen kasvanut kiinni kehoon, jota on venytetty sietokyvyn äärirajoille. Olen kasvanut kiinni luuhun ja nahkaan, en lihaan. Olen kasvanut kiinni tapaani tuntea nälkää ja janoa - tai toisinaan olla tuntematta niitä. Olen kasvanut kiinni siihen, että niukkuus on runsautta parempi. Olen kasvanut kiinni siihen, että kehoni viestit ovat ristiriitaisia. Ajatuksistani monet syömishäiriön tavat on karistettu pois, toivon mukaan lopullisesti, mutta keho laahaa perässä ja elää omaa elämäänsä.
Tutkimuksissakin todettu tieto siitä, että anoreksiaa sairastavat eivät hahmota omaa kehoaan, pätee minuun edelleen. En luota pätkääkään siihen, mitä peilissä näen. En koskaan voi olla varma, näenkö peilikuvan sairastavan vai terveen ihmisen silmin. Siksi pidän hyvää etäisyyttä peileihin. Jos haluan tietää mitä ulkoisesti olen, minun on koskettava tai valokuvattava kehoani. Silloin saan varmemman tiedon siitä, minkä kokoinen tai näköinen olen. Siksi ei ole ihme, että Rose Ausländerin runo Petos on ollut minulle pitkään läheinen.
Peili sanoo
sinä et ole sinä
pyydän sitä
älä petä minua
lahjoitan sinulle hienon kehyksen
peili sanoo
minä olen sinun kehyksesi
sinä olet minun kuvani
Miten petollista onkaan elää peilien ja visuaalisuuden maailmassa! Joskus on helpottavaa vain sulkea silmät ja hengittää, kuten luennollakin tehtiin, ja vain tuntea oman kehonsa koko ajan elävän. Jooga on auttanut minua paljon silloin, kun olen etsinyt yhteyttä omaan hengitykseeni ja oikeutusta olla olemassa. Mielen ja kehon yhteys on tiivis, ja pään sisäiset asiat heijastuvat kehoon niin monin tavoin: kipuina, vihlaisuina, jumituksina, epämääräisenä pahoinvointina. Jooga on ollut yksi keino päästää irti kivuista. Tärkeintä on kuitenkin ollut huomata, että oma halu muuttaa tilannetta on jopa kivun kohdalla kaikkein olennaisinta. Vasta nyt olen ymmärtänyt, miten kehon ja mielen voi saada toimimaan yhdessä, pyrkimään kohti tasapainon tilaa.
Kosketus omaan itseen on ihmiselle tärkeää. Niin on yhtä lailla kosketus toisiin ihmisiin. Kun on eksyksissä oman kehollisuutensa kanssa, toisen kosketus voi tuntua ahdistavalta tai pelottavalta. Muistan sen tunteen, jossa olin liian arvoton koskettavaksi. Puhumattakaan siitä, että olisin itse koskettanut jotakuta toista. Kosketus on fysioterapiassakin tärkeää. Sillä etsitään luottamusta ja yhteyttä, niin kuin ihmisten välillä muutenkin. Ja minulle syntyi oivallus. Omassa toipumismatkassani eteenpäinmenon harppaukset osuvat yksiin niiden hetkien kanssa, jolloin minulla on ollut fyysinen (ja henkinenkin) kosketus ihmiseen, vaikka vain yhteen, oman perheeni ulkopuolella.
Alkuun on ollut terapeutti, joka on halannut. Hiljalleen on löytynyt rohkeus antaa myös muiden halata. Lopulta rohkeus halata itse toisia, kun luottamus on ensin löytynyt. Olla läsnä, henkisesti ja fyysisesti, olla yhdessä. Hyvänä hetkenä siinä voi olla suunnaton määrä voimaa, joka vie eteenpäin. Parhaimmillaan siinä on tunne yhteisestä olemassaolon ja elämän jakamisesta. Hyvää tekeviä kosketuksia, kukapa niitä ei kaipaisi, itseltään ja toisilta?
Ja ei, siinä ei ole mitään sopimatonta. Sinä on ihmisyyttä. Tärkeitä ja hyviä ihmissuhteita voi vaalia kosketuksella. Uusia ihmissuhteita voi saada elämäänsä, jos uskaltaa päästää toisen lähelle. Jos siis seuraavan kerran tavatessamme sanon, että tarvitsen halauksia, halaisitko?
