Pohjoisella rannalla

Olen katsonut itseäni peilistä kauan ja nähnyt. Kun nojaan pääni reisillesi, etsit Kassioipeian kasvoiltani. Kierrän avaruudessa loputtomiin yksinäisellä tuolillani, orja ja kuningatar. Leuka pystyssä, niskan kaari paljaana, otsalla tähtipölyä. Rypyt silmäkulmissa syvenevät. Niin vanhenen, auringonkierron tahtiin.


Kun käperryn sohvannurkkaan, olen pieni ja ääretön. Menneet vuodet liikkuvat lävitseni, olen kananlihalla, karvat pystyssä kuin ahdistettu eläin. Minä murisen pahan pois, minulla on valta ja voima. Mitä edessäni näen on metsänrajan takana. Näillä jaloilla sinne kävellään, kevyesti, ilman rakkoja. Minulla on eläimen aistit. Näen vielä silloinkin, kun sinä vaivut pimeyteen.


Kun kohtaamme, silmäni ovat ilo, enkä ole enää ikinä yksin. Katseellasi seuraat, kun kuljen kadulla eteenpäin, joskus hypellen, joskus pää painuksissa. Tiedän että olet siinä, näet Liisan Ihmemaassa ja jäniksen, jonka perässä juoksen. Aina olen myöhässä, aika minut jättää.


Annan tuulen tarttua tukkaani kun seison rantakivellä, sillä jonne piti hypätä veden yli. Olen yhtä auringon kanssa ja meri, ikuisesti levoton. Olen yön hiljaisuus ja kuikan huuto, joka rikkoo kaiken. Minulla on pesässä kaksi munaa ja puoliso toisella rannalla, huudon ulottumattomissa. Kun painan pääni veteen, olen nopea ja näkymätön. Voin nousta pintaan missä tahansa.


Kun raapaiset tulitikun, minä sytyn. Kun käännät selkäsi ja huokaiset, minä sammun.

Kolmen naisen aurinkokunnassa

Perheeseeni kuuluu kolme kovaäänistä, tilaa vievää naista. Minä olen heistä yksi. Perheeseeni kuuluu myös yksi mies, joka varmasti toisinaan on tossun alla - ja ymmärrettävästi silloin tällöin hätää kärsimässä, kun akkalauma pistää tuulemaan. Vaikka mies on läsnä arjessamme lähes joka päivä, vietän silti paljon aikaa myös kolmisin tyttärieni kanssa. Kotona oleminen on vielä toistaiseksi minun työni, ja se antaa minulle mahdollisuuden nauttia lasten seurasta ihan kylliksi asti. Ja olen hiljalleen oppinut osaani, kokemusten ja kolhujen kautta kasvanut olemaan äiti kahdelle tomeralle tytölle.


Mutta kolmen naisen dynamiikka on aina kolmen naisen dynamiikka. Sen tietävät kaikki, jotka ovat joskus olleet pieniä tyttöjä ja eläneet parhaiden ystävien keskellä. Kolmas on usein liikaa, ylimääräinen, joka sotkee kahden välisen täydellisen omistautumisen ja uskoutumisen. Toki tytöt osaavat laumassakin olla - kinastellen ja suurta draamaa tehden. Itse opin hyvin varhain jättäytymään siltä osin tyttöyden ulkopuolelle. Tyydyin olemaan osa laumaa ja kaksin niiden kanssa, jotka sitä halusivat, mutta en lähtenyt mukaan leikkiin, jossa vuoroin ollaan ja vuoroin ei olla. En jaksanut pelata, en mielistellä, en esittää, en vaihtaa mielipidettä sen mukaan mikä milloinkin oli muotia. En nähnyt siinä mieltä, havaitsin vain sen toimivan tehokkaana ihmisten mielten pahoittajana. Pelin ja kilpailun sijaan pidin ystävyyttä ja kaveruutta ensisijaisesti luottamusasiana, yhdessä kulkemisena ajoittaisista erimielisyyksistä ja epäonnistumisista huolimatta.


Omasta ajattelutavastani huolimatta perheessämme pyörii jatkuva kolmiodraama. Jos minä olen aurinko, tytöt ovat kaksi pientä, sinnikästä kuuta, jotka kiertoradoillaan pyrkivät aina asettumaan parhaaseen loisteeseen. Kuut kiertävät milloin yhdessä samaan suuntaan toisiaan auttaen, milloin toisiaan kolhien, mutta aina omaa etuaan valvoen, äärimmäisen tarkasti ja ehdottoman mustasukkaisesti. Auringolta odotetaan ehtymätöntä valoa ja lämpöä, energiaa jolla voi itsensä ladata aina uudelleen ja uudelleen. Pikku kuut tarvitsevat aurinkonsa kasvaakseen hiljalleen omaan valoonsa ja voimaansa, oman elämänsä auringoiksi.


Esikoista kuunnellessani ja katsellessani huomaan, kuinka kovia kolhuja pieni, äidin ja ensimmäisen lapsen väliin kasvanut sisko, hänelle antaa. Vaikka siskokset ovat parhaita ystäviä ja neljän vuoden ikäerosta huolimatta keksivät hienoja yhteisiä leikkejä, pikkusisko on esikoisen näkökulmasta myös yhteyden rikkoja. Äidin huomio ja rakkaus jakautuvat nyt arjessa jatkuvasti moneen suuntaan. Aiemmin ensimmäinen lapsi sai rauhassa paistatella niin äidin kuin muidenkin huomion keskipisteenä. "Harmittaa, kun pikkusisko omii äidin", on usein kuultu lausahdus tässä talossa. Ja kieltämättä pienempi osaa ottaa tilansa ja hyökkää usein mustasukkaisella raivolla
väliin, kun isosisko saa olla äidin hellyydenosoitusten kohteena.


Kolmen naisen aurinkokunnan keskipisteenä kannan yhtä aikaa ääretöntä rakkautta ja suunnatonta vastuuta. Se mitä itsestäni säteilen, osuu suoraan pieniin tyttäriini. Se, miten maailmaa ja elämää lapsilleni kielennän, mitä sanoillani opetan, muuttuu heidän sisäiseksi äänekseen, kuvakseen omasta itsestä ja maailmasta. Teen jatkuvasti virheitä - sanon vaikka ei pitänyt, väsyneenä hermostun vaikka olin vannonut olevani kärsivällinen, komennan vaikka ei ehkä olisi ollut tarve. Joudun jatkuvasti harjoittelemaan anteeksiantoa itselleni, jotta en käänny moittimaan itseäni (ja samalla toisia) siitä, minkä olisi voinut tehdä toisin.


Tasapuolisuuden löytäminen tuntuu välillä sulalta mahdottomuudelta. Riittämättömyyden tunne on tuttu vieras silloin, kun tarjolla tuntuu olevan vain huonoja vaihtoehtoja. Teki niin tai näin, aina jokin hiertää. Oma rajallisuus on välillä sietämättömän voimakkaasti läsnä arjessa. Kun jaksaisi aina vain loistaa, jakaa valoa ja iloa. Sitä pienet odottavat, sitä janoavat: hymyä, hellyyttä, kosketusta. Silloin koko maailma hymyilee heidän kauttaan. Mitään ei puutu.


Se mitä pikku kuut eivät tiedä, on että auringonkaan valo ei ole loputon. Että kaikki auringot sammuvat aikanaan tai jatkavat matkaansa avaruuden äärettömyyteen, katoamattomiin. Pienet kuut eivät tiedä, että auringot tarvitsevat omat voimanlähteensä pitääkseen yllä valonsa ja jaksaakseen ohjata uusia aurinkoja loistamaan kirkkaasti. Auringonkin on välillä käännettävä katseensa, nukahdettava, unohduttava hetkeksi maailmankaikkeuteen - tai itseensä. Sitä pienet kuut eivät käsitä, että aurinko ei olekaan olemassa yksin heitä varten. Joskus auringonkin on sitä vaikea ymmärtää.


Silloin kun itse on valonlähteen osassa, omien voimien rajallisuutta ei ole helppo hyväksyä. Äidin väsyminen, tiukka sana tai huomion jakaminen toisaalle on lapselle syvä pettymys. Lapset osaavat imeä vanhemmistaan irti kaiken, mikä annetaan. Vain kovan koulun ja äärettömän väsymisen kautta olen oppinut vetämään rajoja itseni ja lasteni väliin. Minun on itse osattava sanoa, minne asti minä venyn, mihin voimani riittävät. Olen käytettävissä niin pitkälle kuin pystyn, siitä eteenpäin on ponnisteltava itse. Lapsi kohtaa pettymyksiä, minä kohtaan rajallisuuteni - ja kaikki oppivat jotakin tärkeää elämästä ja yhdessäolosta toisten kanssa.


Minulle yksi tapa ladata voimiani on kirjoittaminen. Se on sisäinen pakko. Jokin minussa patoutuu, jollen saa sanoja ulos. Jos kirjoittamisen tarve ei tule täytetyksi, valvon yöllä ja kirjoitan mielessäni. Sanoja, kuvia, mielleyhtymiä, unia. Mitä tahansa, mille ei päivän aikana jäänyt tilaa. Kirjoittaminenkin on pois läsnäolosta lasteni kanssa, sen voi nähdä ajankuluna, huvitteluna, oman edun tavoitteluna. Niin katsottuna se on suuri syyllisyyden lähde. Mutta jos se saa minut säteilemään, se on sen arvoista.


Sillä jos sisäinen valoni sammuu, jää tähän meidän pieneen maailmankaikkeuteemme sittenkin hieman liikaa pimeyttä.

Fitness-urheilu: Sallittuja syömishäiriöitä ja sohaisuja muurahaispesään?

Pippa Laukka, liikuntalääketieteen erikoislääkäri ja Nora Yrjölä, entinen Fitness-urheilija

Etelän-SYLI ry:n luentotilaisuus Fitness ja syömishäiriöt 14.4.2015

Fitness on viime aikoina ollut esillä mediassa toistuvasti. Lajiin hurahtaneet kuntoilijat tuovat
esiin fitness-urheilun ihailtuja puolia: tiukkaa treeniä, itsensä hallintaa, muokattua kehoa ja huippukuntoa. Samaan aikaan yhä isompi joukko tuo esiin lajin toisia puolia: häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, pinnallisuutta, kohtuuttomia vaatimuksia ja psyykkistä kuormitusta. Itselleni laji on vieras, kuten tavoitteellinen urheilu ylipäätään. Minulla ei ole mielenkiintoa minkäänlaiseen systemaattiseen urheiluharjoitteluun - liikun pikemminkin liikkumisen ilosta, ja se riittää minulle.

Omista eriävistä intresseistäni huolimatta luennolle osallistuminen tuntui sekä tärkeältä että ajankohtaiselta. Vaikka fitness-urheilu ei omaa elämääni kosketa, se koskettaa monen muun arkea joka ikinen päivä. Se luo nuorille ihannekuvia kehosta ja ulkonäöstä sekä käsityksiä ravinnosta ja fyysisestä harjoittelusta. Se luo tavoitteita, jotka minun näkökulmastani katsottuna tuntuvat tarpeettomilta, ylimitoitetuilta ja epäluonnollisilta. Sekä ylitreeniä että syömishäiriöitä esiintyy varmasti kaikkien urheilulajien harrastajilla, mutta fitness vaatii lajina kehon viestien unohtamista, riittämätöntä energiansaantia  ja äärettömän tiukkaa kontrollia. Minun anoreksiaa pitkään katselleisiin silmiini harjoittelu näyttää monin tavoin syömishäiriön sairastamiselta.

Ja kuitenkin fitness tuntuu lajina kiehtovan ihmisiä valtavasti. Näkemys on täysin toinen kuin minulla, ja siksi halusin tietää. Mitä asiasta ajattelee urheilulääkäri, joka aitiopaikalta pääsee tutustumaan satojen urheilijoiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen? Entä mitä ajattelee entinen lajin huippu-urheilija, joka omisti kymmenen vuotta elämästään fitness-urheilulle?

Laukan mukaan fitness-urheilijoista noin puolet oireilee tavoilla, jotka täyttävät syömishäiriön kriteerit. Oireilu näkyy vastaanotolla yleensä väsymyksenä, mielialan laskuna, unettomuutena ja fyysisinä vaivoina. Monella syömishäiriö on taustalla jo silloin, kun lajin harjoittelu aloitetaan. Toisin sanoen silloin oireilun muoto vain muuttuu - syömishäiriöstä tulee sallittu, koska sitä voi perustella harjoittelulla. Noin kymmenen prosenttia sairastuu harjoittelun aloittamisen jälkeen, tyypillisimmin bulimiaan. Syömishäiriöitä siis esiintyy huomattavasti enemmän kuin väestössä keskimäärin. Se ei yllätä. Lajin kilpailudieettikausi vaatii ihmiseltä häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Ja syömishäiriöön sairastumiseen on lähtökohtaisesti kaksi tietä: rikkoutuneen mielen tie, jossa ongelmia ja elämän epävarmuutta paikataan syömisellä tai syömättömyydellä, sekä syömisen muokkaamisen tie, jossa tietoinen, liian niukka ruokavalio laukaisee syömishäiriöoireilun.

Nora Yrjölän puheenvuoro antoi vahvistusta käsitykselleni siitä, että fitness-urheilulla ja syömishäiriöillä on varsin paljon yhteisiä piirteitä. Fyysiset oireet toki ovat samankaltaisia, sillä kehon nälkiinnyttäminen johtaa väistämättä fyysisiin reaktioihin. Mutta myös henkisen puolen kokemukset osuvat hyvin yhteen: kontrollin tarve, joustamattomuus, ruuan jatkuva ajattelu, uniongelmat, sosiaalisen elämän kaventuminen, elämän keskittyminen ruuan ja liikunnan ympärille, henkinen pahoinvointi ulkokuoren alla. Yrjölä itse sairastui urallaan: Rankka treeni ja itsensä voittamisen flow kantoivat maailman huipulle, täydelliseen kroppaan. Mutta hyvänolontunteen sijaan siinä kropassa asui tyhjyys. Nyt jälkeenpäin hän arvelee kantavansa ongelmia jollain tapaa mukanaan aina, vaikka pystyykin suhtautumaan itseensä ja elämään jo toisella tavoin.

Laukka nosti esiin lajin kovat keholliset vaatimukset, joissa ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sijaan keskitytään muutamiin yksityiskohtiin. Jo pelkästään kehollisesta rasituksesta ja vaihtelusta selviytyminen vaatii rautaista itsetuntoa ja identiteettiä sekä kykyä suhtautua kilpailuun projektina, jossa omaa persoonaa ei laiteta kokonaan likoon. Siksi fitness ei sovi herkille, suorittajille, täydellisyyttä tavoitteleville tai identiteetiltään epävarmoille, kuten esimerkiksi nuorille tai syömishäiriöön jo aiemmin sairastuneille. Fitness-urheiluun liittyvän psyykkisen kuormituksen vuoksi lajin soveltuvuus ihmiselle olisi syytä selvittää jo etukäteen. Itsekseni pohdin, voiko laji tosiaan sopia jollekulle? Kenen mielelle ja keholle rankka vaihtelu äärimmäisen tiukan treenikauden ja lepokauden, eli niin sanotun normaalin elämän, välillä voi olla hyvä tapa elää?

Lähtökohtaisesti fitness on laji, jossa tietynlainen kehon muoto on toiminnan tarkoitus ja päämäärä - ei siis jotakin, mikä muotoutuu itsestään harjoittelun myötä. Ja siinä on myös lajin riski sekä Laukan että Yrjölän mielestä. Jos ihmisen identiteetti ja itsetunto rakentuvat vain tekemisen, treenin ja ulkonäön varaan, on pohja elämälle heikko. Kritiikin, epäonnistumisen tai jonkin muun elämän osa-alueen ongelman kohdalla kaikki romahtaa - ja luonnolliseksi korjauskeinoksi tulee uusi kilpailudieetti. Jos vaatimukset on asetettu liian korkealle ja kehon voimat pingotetaan äärirajoille viikosta toiseen, pettymyksiä yleensä tulee. Tämä johtaa samanlaiseen epäonnistumisten, tyytymättömyyden ja itsensä uuden, entistä tiukemman kontrollin alle laittamisen kierteeseen, jossa niin moni syömishäiriötä sairastava elää.

Laukan näkemykseen siitä, että oman hyvinvoinnin ja tasapainon pitäisi olla elämässä kaikkein tärkeintä, on helppo yhtyä. Mutta ihmisen elämää seuranneena on todettava, että periaatetta ei ole  helppo toteuttaa käytännössä. Niin monin tavoin me osaamme itseämme laiminlyödä.

***

Nora Yrjölä kuvaa kriittisten näkemysten esittämistä fitness-kulttuurista sohaisuksi muurahaispesään. Fitness on jo noussut uskonnonkaltaiseen asemaan joidenkin ihmisten elämässä. Se on maailmankatsomus ja elämäntapa, mikä tekee siitä arvostelun yläpuolelle nostettavan ja koskemattoman. Siihen ei saa suhtautua kriittisesti. Se on mielestäni huolestuttavaa: itse toivoisin pyhyyden löytyvän jostakin muualta kuin kehon kulttuurista.

Näetkö?

Esteetikkona olen aina rakastanut kauneutta. Auringonlaskut, valokuvat, maalaukset, metsän vihreys, musiikki, veden pinta, runo - kaikki kliseinen, kauniina pidetty on uponnut minuun. Ehkä se on liittynyt herkkyyteen: on jonkinlaista herkkyyttä sekä löytää kauneutta ympäriltään että osata pysähtyä kauneuden äärelle. Ja mikäpä siinä: varpaiden upottaminen iltatyyneen, hiljaiseen järveen on monin tavoin kaunis kokemus, jossa ympäristön harmonia hiipii myös ihmisen sisään. Se tuo hetkellisen, voimakkaan tunteen maailman yhteenkuuluvuudesta ja tasapainosta.


Esteetikkona minulla on kuitenkin ollut sokea piste. Se olen ollut minä itse. En ole kyennyt näkemään itsessäni kauneutta, en sisäistä enkä ulkoista. En ole ehkä halunnutkaan. Kauneus on ollut pyhää, saavuttamatonta, ihmisen ulottumattomissa olevaa. Se on ollut minusta irrallinen asia, tunne jonka on täytynyt kummuta ulkopuolelta, jostakin universaalista, absoluuttisesta kauneudesta. Sitä joko oli tai sitten ei ollut. Oli valkoista tai mustaa. Ja itseni kohdalla tilanne oli minulle selvä. Olin mustaa.


Ymmärsin tietysti, että kauneus oli mitä suurimmissa määrin suhteellista, monin osin mittaamisen ulottumattomissa olevaa, aikaan ja paikkaan sidottua. Kauneus oli sanalla sanoen subjektiivista. Minun näkemäni kauneus ei kenties ollut kauneutta toiselle. Millä tavoin minun kauneudentajuni oli virittynyt, oli näin ollen minun henkilökohtainen asiani, josta toiset voivat käsittää vain jonkin palasen. En nähnyt tilanteessa epäkohtia - näinhän sen kuului mennä.


En tullut ajatelleeksi, että kenties toisinkin voisi olla. En tullut ajatelleeksi, että kauneudentajuni oli osa jotakin isompaa kokonaisuutta - osa elämänfilosofiaani, olemassaoloani ja olemustani. En tullut ajatelleeksi, että suhteeni kauneuteen osoitti samalla suhteeni omaan itseeni hyvin yksinkertaisella ja helposti havaittavalla tavalla.


Sillä jos meidän jotakin tulisi itseltämme kysyä, se on: Näetkö kauneutta, kun katsot itseäsi? Huomaatko jotakin arvokasta, ajatonta ja ainutlaatuista? Näetkö sisäisen valosi, kaiken elämän eteesi kasaaman roinan alta, pettymyksen, epätoivon, surun ja kyyneleiden alta, yhä kirkkaana, kauniina ja viattomana?


Minä en nähnyt. Mutta päätin opetella näkemään.


Nyt näen.

Kuva: Ville Willman (2004)

Sirpaleilla kävelyä

Eilen, keskellä päivää, minulle esitettiin varsin yksinkertainen kysymys: "Oletko surrut isäsi kuoleman vai onko se edelleen surematta?" Ensimmäinen vastaus oli, että tietenkin olen surrut. Onhan asia ollut minussa mukana koko ajan viimeiset kuusitoista vuotta. Mutta vastaukseni ei sittenkään tunnu kestävän kriittistä tarkastelua. Kysymys nimittäin laittoi liikkeelle sisäisen myllerryksen, joka on ollut aluillaan jo jonkin aikaa. Se palautti minut katsomaan taas kerran lapsuuttani, kipuani suhteessa toisiin ihmisiin - ja mitäpä muutakaan kuin rakkautta ja hyväksyntää.

Lapsuus oli sirpaleilla kävelyä. Se oli tyhjien kaljatölkkien laskemista sängyn alta, riitoja ja kaatuilua eteisessä silloin kun ulkona oli pimeää, masennusta ja ahdistusta juopottelevan isän silmissä, krapulahikeä otsalla. Opin jo varhain joko vaikenemaan tai valehtelemaan siitä, mitä perheessämme tapahtui. Ambulanssia ei tarvittu humalaista hakemaan, isästä ei tarvinnut huolehtia, minulla ei ollut hätää.

Vaikenin pelosta, joka ympäröi minut silloin, kun humalainen isä vei minut mukanaan lähibaariin. Vaikenin siitä, miltä tuntui katsoa sivusta. Vaikenin siitä, miten paljon minuun sattui. Vaikenin siitä, miten yksin jäin. Otin nallen ja ahtauduin kirjahyllyn alakaappiin. Nalle kuunteli. Nalle osasi olla yhtä hiljaa kuin minäkin. Nalle mahtui minun kuoreni sisälle. Muut saivat jäädä ulkopuolelle.

Elin eteenpäin lapsen vaistolla. Se käski minun suojella toisia siltä pahalta ja kipeältä, mitä minussa oli. Se teki minusta taitavan roolipelaajan. Rakensin itseäni sen mukaan, mitä ajattelin muiden minulta odottavan. Odotuksiin vastaamalla mahduin kaikkialle ja sain kiitosta: olin kunnollinen, tunnollinen ja taitava. Etenkään isäni piirteitä minussa ei saanut näkyä - muutenhan minustakin saattaisi tulla epäonnistunut ihminen. Tunteet kätkin niin hyvin kuin taisin. Opin katsomaan itseäni sivusta ja välttelemään, jos keskustelu kääntyi liian lähelle tuleviin asioihin.

Ja sitten oli toinen elämä, sisäinen. Sinne piilotettiin kaikki. Siellä oli kipu, rakkaudettomuus, tarpeet, kaikki tunteet. Siellä oli elämä. Sisällä saattoi myös elää kuvitelmissa, joissa sain juuri sitä mitä kulloinkin kaipasin ja tarvitsin. Se antoi voimaa.

Mitä vanhemmaksi kasvoin ja mitä enemmän vaikeuksia elämä eteeni heitti, sitä vahvemmaksi sisäinen ääni muuttui. Samalla vahvistui tunne yksinäisyydestä: siitä, että omana itsenäni minulle ei ollut tilaa missään, en kelvannut kenellekään. Elin ulkoista elämää ja sisäistä elämää, joilla ei ollut kohtaamispintoja nimeksikään.  Ja hajosin sisältä. Jäin rakkaudettomuuden tilaan.

Kulissi kesti kasassa pitkään. Vasta isäni kuoleman jälkeen se koki todellisen romahduksen. Tilalle tuli toinen, vielä vaativampi kulissi: syömishäiriö. Ja tätä kaikkea minun on katsottava, kun katson isäni kuolemaa ja sen tuomaa surua. Kipu löytyy vieläkin. Suru on tallella. Vielä on palattava takaisin. Sillä hetkittäin olen edelleen se tyttö, joka kävelee sirpaleissa: omissaan ja toisten tielle jättämissä. Hetkittäin olen edelleen se tyttö, jota kukaan ei rakasta ehdoitta.

Mutta mistä löytyy se rakkaus, jossa kohtaan kipuni ja suruni täysin, loppuun asti? Luulen, että se kasvaa minussa. Se kasvaa minussa, yhteydessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat minua lähellä. Sillä voidakseen olla läsnä, rakkaus tarvitsee tilan olla: tilan minun ja sinun, minun ja Jumalan, minun ja maailmankaikkeuden välissä. Siksi on kuljettava yhdessä, kivun kautta, kivusta huolimatta. Ja katsottava, mitä kivun takaa löytyy.

Kiitos, että kuljet kanssani.

Avautumisia

Ajattelin, että minun pitäisi kirjoittaa blogiin viimeviikkoisesta sairaanhoitopiirin koulutuspäivästä, jossa olin pitämässä kokemuspuheenvuoron päivän pääteeksi. Ajattelin ja ajattelin, mutta en tullut kirjoittaneeksi. Ihmettelin. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kunnes ymmärsin, että on kirjoitettava jostakin ihan muusta. Ja siihen kulminoituu kaikki, mitä olen viime aikoina tehnyt, kokenut, nähnyt ja ollut. Ja aika paljon siitä kaikesta, mitä on joskus aiemmin ollut.


Sairastin syömishäiriötä monin eri tavoin, mutta yhteistä kaikille sairastamisen vaiheille oli ongelmasta vaikeneminen. Syömishäiriö oli yksi pimeistä kohdistani kaikkien pahojen ajatusten, itsetuhoisuuden, ahdistuksen, pelkojen ja epäluottamuksen joukossa. Niistä ei saanut puhua. Ne olisivat osoittaneet, kuinka pieni, heikko, rikkinäinen ja epävarma olin. Niiden paljastuminen olisi tehnyt minusta vielä haavoittuvamman. Vaadin itseltäni aukotonta kuoren ylläpitoa. Ajattelin, että sillä tavoin voin edes ympäristöstä saada jonkinlaista ihailua tai arvostusta - sitä mitä en itse pystynyt itselleni antamaan.


Yhdeksän vuotta sitten olin tilanteessa, jossa minun oli tehtävä valinta. Vaihtoehtoja oli pelkistettynä kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli jatkaa syömishäiriön sairastamista kunnes henki lähtee. Toinen vaihtoehto oli yrittää parantua ja katsoa mitä tapahtuu. Kun olin valintani tehnyt, minulle alkoi pikku hiljaa selvitä, kuinka suuresta prosessista oli kyse. Oli aloitettava perusteellinen rakennustyö itsensä kanssa. Samalla alkoi kehittyä ymmärrys siitä, että voidakseni parantua minun olisi muutettava vaikenemisen, suojautumisen ja piiloutumisen tapaani. Jos jäisin salailun ja kuorien alle, antaisin itselleni mahdollisuuden huijata sekä itseäni että toisia.


Siirtyminen kohti avoimuutta alkoi pintakerroksista. Syömishäiriötä sairastavien vertaistukiryhmässä Helsingissä juttelin ensimmäistä kertaa ongelmistani jonkun saman kokeneen kanssa, rehellisyyteen pyrkien. Mutta en ymmärtänyt, että kerroksia olisi riisuttava yksi toisensa jälkeen. Elämä tuntui edelleen kaoottiselta, epätasapainoiselta, haparoivalta. Sitä mukaa kun luovuin syömishäiriöön liittyvistä ajatuksista ja toimintatavoista, niiden alta paljastui uusia ongelmia. En pystynyt hahmottamaan, mitä kaikkea olisi muutettava, joten syytin ympäristöä: milloin vääriä ihmisiä ympärilläni, vääriä töitä, vääriä valintoja. Olin niin täynnä suuria, pimeitä kohtia, etten nähnyt itseäni niiden alta. Eikä ollut rohkeutta lähteä etsimään. Sen sijaan juoksin täyttä vauhtia pakoon.


Pakomatkailussa oli tietysti puolensa: se piti elämän kiireisenä ja keskitti huomion pois omista asioista. Hosumisella on välillä osuttu kohdalleenkin - kuten vaikkapa siinä, että minulla on nyt kaksi ihanaa tytärtä - mutta varmasti paljon useammin karkumatka on ollut pään hakkaamista seinään, hullunhyppyjä umpihankeen, kävelemistä takaperin.


Kuinka monta kertaa on valittava väärin, jotta voi lopulta valita oikein? Kuinka kauan on keskityttävä epäolennaiseen, jotta voi lopulta keskittyä olennaiseen?


Kauan oli kuljettava epäolennaisesta toiseen. Mutta ei loputtomasti. Monta, monta kertaa minun oli valittava. Ja on aina uudelleen valittava. Tarpeeksi monen yrityksen jälkeen asiat ovat alkaneet avautua: Nyt enimmäkseen tiedän, mitä minun on valittava. On katsottava itseään pinnasta pohjaan asti, koluttava läpi jokainen pimeä kohta mitään peittelemättä. On valittava asioiden hyväksymisen ja anteeksi antamisen tie. On etsittävä yhteys omaan sisimpään. On valittava avoin katse itseen ja itsestä ulos. On valittava kohtaamisen tie.


Kaikkia kipeitä kohtia minun ei tarvitse avata koko maailmalle. Mutta itse minun on ne katsottava ja kohdattava. Itse minun on myös valittava mitä näkemälläni teen, miten siihen suhtaudun. Ja minun valintani on ollut kertoa kokemuksistani ja ajatuksistani, minun valintani on ollut avoimuus. Mitä enemmän kuljen sitä kohti sitä enemmän vahvistuu oikea tunne sisällä. Tämä on minun tapani olla.


Avoimuus on vienyt minut kertomaan kokemuksistani. Avoimuus on saanut minut kirjoittamaan. Avoimuus on auttanut minua näkemään uudelleen ihmiset ympärilläni. Avoimuus on tuonut luokseni uusia ihmisiä. Avoimuus on saanut minut elämään.