Avautumisia

Ajattelin, että minun pitäisi kirjoittaa blogiin viimeviikkoisesta sairaanhoitopiirin koulutuspäivästä, jossa olin pitämässä kokemuspuheenvuoron päivän pääteeksi. Ajattelin ja ajattelin, mutta en tullut kirjoittaneeksi. Ihmettelin. Eihän tämän näin pitänyt mennä. Kunnes ymmärsin, että on kirjoitettava jostakin ihan muusta. Ja siihen kulminoituu kaikki, mitä olen viime aikoina tehnyt, kokenut, nähnyt ja ollut. Ja aika paljon siitä kaikesta, mitä on joskus aiemmin ollut.


Sairastin syömishäiriötä monin eri tavoin, mutta yhteistä kaikille sairastamisen vaiheille oli ongelmasta vaikeneminen. Syömishäiriö oli yksi pimeistä kohdistani kaikkien pahojen ajatusten, itsetuhoisuuden, ahdistuksen, pelkojen ja epäluottamuksen joukossa. Niistä ei saanut puhua. Ne olisivat osoittaneet, kuinka pieni, heikko, rikkinäinen ja epävarma olin. Niiden paljastuminen olisi tehnyt minusta vielä haavoittuvamman. Vaadin itseltäni aukotonta kuoren ylläpitoa. Ajattelin, että sillä tavoin voin edes ympäristöstä saada jonkinlaista ihailua tai arvostusta - sitä mitä en itse pystynyt itselleni antamaan.


Yhdeksän vuotta sitten olin tilanteessa, jossa minun oli tehtävä valinta. Vaihtoehtoja oli pelkistettynä kaksi. Ensimmäinen vaihtoehto oli jatkaa syömishäiriön sairastamista kunnes henki lähtee. Toinen vaihtoehto oli yrittää parantua ja katsoa mitä tapahtuu. Kun olin valintani tehnyt, minulle alkoi pikku hiljaa selvitä, kuinka suuresta prosessista oli kyse. Oli aloitettava perusteellinen rakennustyö itsensä kanssa. Samalla alkoi kehittyä ymmärrys siitä, että voidakseni parantua minun olisi muutettava vaikenemisen, suojautumisen ja piiloutumisen tapaani. Jos jäisin salailun ja kuorien alle, antaisin itselleni mahdollisuuden huijata sekä itseäni että toisia.


Siirtyminen kohti avoimuutta alkoi pintakerroksista. Syömishäiriötä sairastavien vertaistukiryhmässä Helsingissä juttelin ensimmäistä kertaa ongelmistani jonkun saman kokeneen kanssa, rehellisyyteen pyrkien. Mutta en ymmärtänyt, että kerroksia olisi riisuttava yksi toisensa jälkeen. Elämä tuntui edelleen kaoottiselta, epätasapainoiselta, haparoivalta. Sitä mukaa kun luovuin syömishäiriöön liittyvistä ajatuksista ja toimintatavoista, niiden alta paljastui uusia ongelmia. En pystynyt hahmottamaan, mitä kaikkea olisi muutettava, joten syytin ympäristöä: milloin vääriä ihmisiä ympärilläni, vääriä töitä, vääriä valintoja. Olin niin täynnä suuria, pimeitä kohtia, etten nähnyt itseäni niiden alta. Eikä ollut rohkeutta lähteä etsimään. Sen sijaan juoksin täyttä vauhtia pakoon.


Pakomatkailussa oli tietysti puolensa: se piti elämän kiireisenä ja keskitti huomion pois omista asioista. Hosumisella on välillä osuttu kohdalleenkin - kuten vaikkapa siinä, että minulla on nyt kaksi ihanaa tytärtä - mutta varmasti paljon useammin karkumatka on ollut pään hakkaamista seinään, hullunhyppyjä umpihankeen, kävelemistä takaperin.


Kuinka monta kertaa on valittava väärin, jotta voi lopulta valita oikein? Kuinka kauan on keskityttävä epäolennaiseen, jotta voi lopulta keskittyä olennaiseen?


Kauan oli kuljettava epäolennaisesta toiseen. Mutta ei loputtomasti. Monta, monta kertaa minun oli valittava. Ja on aina uudelleen valittava. Tarpeeksi monen yrityksen jälkeen asiat ovat alkaneet avautua: Nyt enimmäkseen tiedän, mitä minun on valittava. On katsottava itseään pinnasta pohjaan asti, koluttava läpi jokainen pimeä kohta mitään peittelemättä. On valittava asioiden hyväksymisen ja anteeksi antamisen tie. On etsittävä yhteys omaan sisimpään. On valittava avoin katse itseen ja itsestä ulos. On valittava kohtaamisen tie.


Kaikkia kipeitä kohtia minun ei tarvitse avata koko maailmalle. Mutta itse minun on ne katsottava ja kohdattava. Itse minun on myös valittava mitä näkemälläni teen, miten siihen suhtaudun. Ja minun valintani on ollut kertoa kokemuksistani ja ajatuksistani, minun valintani on ollut avoimuus. Mitä enemmän kuljen sitä kohti sitä enemmän vahvistuu oikea tunne sisällä. Tämä on minun tapani olla.


Avoimuus on vienyt minut kertomaan kokemuksistani. Avoimuus on saanut minut kirjoittamaan. Avoimuus on auttanut minua näkemään uudelleen ihmiset ympärilläni. Avoimuus on tuonut luokseni uusia ihmisiä. Avoimuus on saanut minut elämään.