Fitness-urheilu: Sallittuja syömishäiriöitä ja sohaisuja muurahaispesään?

Pippa Laukka, liikuntalääketieteen erikoislääkäri ja Nora Yrjölä, entinen Fitness-urheilija

Etelän-SYLI ry:n luentotilaisuus Fitness ja syömishäiriöt 14.4.2015

Fitness on viime aikoina ollut esillä mediassa toistuvasti. Lajiin hurahtaneet kuntoilijat tuovat
esiin fitness-urheilun ihailtuja puolia: tiukkaa treeniä, itsensä hallintaa, muokattua kehoa ja huippukuntoa. Samaan aikaan yhä isompi joukko tuo esiin lajin toisia puolia: häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä, pinnallisuutta, kohtuuttomia vaatimuksia ja psyykkistä kuormitusta. Itselleni laji on vieras, kuten tavoitteellinen urheilu ylipäätään. Minulla ei ole mielenkiintoa minkäänlaiseen systemaattiseen urheiluharjoitteluun - liikun pikemminkin liikkumisen ilosta, ja se riittää minulle.

Omista eriävistä intresseistäni huolimatta luennolle osallistuminen tuntui sekä tärkeältä että ajankohtaiselta. Vaikka fitness-urheilu ei omaa elämääni kosketa, se koskettaa monen muun arkea joka ikinen päivä. Se luo nuorille ihannekuvia kehosta ja ulkonäöstä sekä käsityksiä ravinnosta ja fyysisestä harjoittelusta. Se luo tavoitteita, jotka minun näkökulmastani katsottuna tuntuvat tarpeettomilta, ylimitoitetuilta ja epäluonnollisilta. Sekä ylitreeniä että syömishäiriöitä esiintyy varmasti kaikkien urheilulajien harrastajilla, mutta fitness vaatii lajina kehon viestien unohtamista, riittämätöntä energiansaantia  ja äärettömän tiukkaa kontrollia. Minun anoreksiaa pitkään katselleisiin silmiini harjoittelu näyttää monin tavoin syömishäiriön sairastamiselta.

Ja kuitenkin fitness tuntuu lajina kiehtovan ihmisiä valtavasti. Näkemys on täysin toinen kuin minulla, ja siksi halusin tietää. Mitä asiasta ajattelee urheilulääkäri, joka aitiopaikalta pääsee tutustumaan satojen urheilijoiden fyysiseen ja psyykkiseen terveyteen? Entä mitä ajattelee entinen lajin huippu-urheilija, joka omisti kymmenen vuotta elämästään fitness-urheilulle?

Laukan mukaan fitness-urheilijoista noin puolet oireilee tavoilla, jotka täyttävät syömishäiriön kriteerit. Oireilu näkyy vastaanotolla yleensä väsymyksenä, mielialan laskuna, unettomuutena ja fyysisinä vaivoina. Monella syömishäiriö on taustalla jo silloin, kun lajin harjoittelu aloitetaan. Toisin sanoen silloin oireilun muoto vain muuttuu - syömishäiriöstä tulee sallittu, koska sitä voi perustella harjoittelulla. Noin kymmenen prosenttia sairastuu harjoittelun aloittamisen jälkeen, tyypillisimmin bulimiaan. Syömishäiriöitä siis esiintyy huomattavasti enemmän kuin väestössä keskimäärin. Se ei yllätä. Lajin kilpailudieettikausi vaatii ihmiseltä häiriintynyttä syömiskäyttäytymistä. Ja syömishäiriöön sairastumiseen on lähtökohtaisesti kaksi tietä: rikkoutuneen mielen tie, jossa ongelmia ja elämän epävarmuutta paikataan syömisellä tai syömättömyydellä, sekä syömisen muokkaamisen tie, jossa tietoinen, liian niukka ruokavalio laukaisee syömishäiriöoireilun.

Nora Yrjölän puheenvuoro antoi vahvistusta käsitykselleni siitä, että fitness-urheilulla ja syömishäiriöillä on varsin paljon yhteisiä piirteitä. Fyysiset oireet toki ovat samankaltaisia, sillä kehon nälkiinnyttäminen johtaa väistämättä fyysisiin reaktioihin. Mutta myös henkisen puolen kokemukset osuvat hyvin yhteen: kontrollin tarve, joustamattomuus, ruuan jatkuva ajattelu, uniongelmat, sosiaalisen elämän kaventuminen, elämän keskittyminen ruuan ja liikunnan ympärille, henkinen pahoinvointi ulkokuoren alla. Yrjölä itse sairastui urallaan: Rankka treeni ja itsensä voittamisen flow kantoivat maailman huipulle, täydelliseen kroppaan. Mutta hyvänolontunteen sijaan siinä kropassa asui tyhjyys. Nyt jälkeenpäin hän arvelee kantavansa ongelmia jollain tapaa mukanaan aina, vaikka pystyykin suhtautumaan itseensä ja elämään jo toisella tavoin.

Laukka nosti esiin lajin kovat keholliset vaatimukset, joissa ihmisen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sijaan keskitytään muutamiin yksityiskohtiin. Jo pelkästään kehollisesta rasituksesta ja vaihtelusta selviytyminen vaatii rautaista itsetuntoa ja identiteettiä sekä kykyä suhtautua kilpailuun projektina, jossa omaa persoonaa ei laiteta kokonaan likoon. Siksi fitness ei sovi herkille, suorittajille, täydellisyyttä tavoitteleville tai identiteetiltään epävarmoille, kuten esimerkiksi nuorille tai syömishäiriöön jo aiemmin sairastuneille. Fitness-urheiluun liittyvän psyykkisen kuormituksen vuoksi lajin soveltuvuus ihmiselle olisi syytä selvittää jo etukäteen. Itsekseni pohdin, voiko laji tosiaan sopia jollekulle? Kenen mielelle ja keholle rankka vaihtelu äärimmäisen tiukan treenikauden ja lepokauden, eli niin sanotun normaalin elämän, välillä voi olla hyvä tapa elää?

Lähtökohtaisesti fitness on laji, jossa tietynlainen kehon muoto on toiminnan tarkoitus ja päämäärä - ei siis jotakin, mikä muotoutuu itsestään harjoittelun myötä. Ja siinä on myös lajin riski sekä Laukan että Yrjölän mielestä. Jos ihmisen identiteetti ja itsetunto rakentuvat vain tekemisen, treenin ja ulkonäön varaan, on pohja elämälle heikko. Kritiikin, epäonnistumisen tai jonkin muun elämän osa-alueen ongelman kohdalla kaikki romahtaa - ja luonnolliseksi korjauskeinoksi tulee uusi kilpailudieetti. Jos vaatimukset on asetettu liian korkealle ja kehon voimat pingotetaan äärirajoille viikosta toiseen, pettymyksiä yleensä tulee. Tämä johtaa samanlaiseen epäonnistumisten, tyytymättömyyden ja itsensä uuden, entistä tiukemman kontrollin alle laittamisen kierteeseen, jossa niin moni syömishäiriötä sairastava elää.

Laukan näkemykseen siitä, että oman hyvinvoinnin ja tasapainon pitäisi olla elämässä kaikkein tärkeintä, on helppo yhtyä. Mutta ihmisen elämää seuranneena on todettava, että periaatetta ei ole  helppo toteuttaa käytännössä. Niin monin tavoin me osaamme itseämme laiminlyödä.

***

Nora Yrjölä kuvaa kriittisten näkemysten esittämistä fitness-kulttuurista sohaisuksi muurahaispesään. Fitness on jo noussut uskonnonkaltaiseen asemaan joidenkin ihmisten elämässä. Se on maailmankatsomus ja elämäntapa, mikä tekee siitä arvostelun yläpuolelle nostettavan ja koskemattoman. Siihen ei saa suhtautua kriittisesti. Se on mielestäni huolestuttavaa: itse toivoisin pyhyyden löytyvän jostakin muualta kuin kehon kulttuurista.