Olen katsonut itseäni peilistä kauan ja nähnyt. Kun nojaan pääni reisillesi, etsit Kassioipeian kasvoiltani. Kierrän avaruudessa loputtomiin yksinäisellä tuolillani, orja ja kuningatar. Leuka pystyssä, niskan kaari paljaana, otsalla tähtipölyä. Rypyt silmäkulmissa syvenevät. Niin vanhenen, auringonkierron tahtiin.
Kun käperryn sohvannurkkaan, olen pieni ja ääretön. Menneet vuodet liikkuvat lävitseni, olen kananlihalla, karvat pystyssä kuin ahdistettu eläin. Minä murisen pahan pois, minulla on valta ja voima. Mitä edessäni näen on metsänrajan takana. Näillä jaloilla sinne kävellään, kevyesti, ilman rakkoja. Minulla on eläimen aistit. Näen vielä silloinkin, kun sinä vaivut pimeyteen.
Kun kohtaamme, silmäni ovat ilo, enkä ole enää ikinä yksin. Katseellasi seuraat, kun kuljen kadulla eteenpäin, joskus hypellen, joskus pää painuksissa. Tiedän että olet siinä, näet Liisan Ihmemaassa ja jäniksen, jonka perässä juoksen. Aina olen myöhässä, aika minut jättää.
Annan tuulen tarttua tukkaani kun seison rantakivellä, sillä jonne piti hypätä veden yli. Olen yhtä auringon kanssa ja meri, ikuisesti levoton. Olen yön hiljaisuus ja kuikan huuto, joka rikkoo kaiken. Minulla on pesässä kaksi munaa ja puoliso toisella rannalla, huudon ulottumattomissa. Kun painan pääni veteen, olen nopea ja näkymätön. Voin nousta pintaan missä tahansa.
Kun raapaiset tulitikun, minä sytyn. Kun käännät selkäsi ja huokaiset, minä sammun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti